Avainsana: lapsuus

Kalenteriviidakossa ahdistuksen kanssa

Tiedätkö sen tunteen, kun oma rakas kalenteri aiheuttaa ahdistusta? Minä tiedän. Itse rakastuin ideaan kalentereista, kun olin ala-asteen toisella luokalla. Kalenteri oli musta rengasplanneri, jonka kannessa oli Star warsista tuttu Darth Maul. Tämä aarre oli mukana joka paikassa ja kirjoittelin sinne päiväkirjamaisesti päivien tapahtumia. Edelleen haaveilen tämän kalenterin löytyvän jostain vanhempien varaston laatikoista. Tämän rakkauden jälkeen sain uuden kalenterin joka vuosi, mutta ikävä kyllä ne jäivät aina jossain vaiheessa unohduksiin ja niiden pariin oli vaikea palata. Kadehdin aina niitä ihmisiä keillä kalenteri pysyi matkassa kannesta kanteen. Lapsena kotona kalenterit ovat olleet isossa osassa perheen arkea. Koko perheen yhteinen seinäkalenteri, mummoni joka vuotiset almanakat sään seurailuun (näitä on monilta vuosikymmeniltä edelleen tallessa!) sekä isäni iso työkalenteri oli aina eteisen pöydällä, jotta perheemme oli aina kartalla hänen aikatauluistaan. Jollain tavalla tunsin aina epäonnistumista oman kalenterini kanssa, koska perheen muut kalenterit käytettiin aina loppuun asti.

Nyt aikuisiällä minulla diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Oireina tähän on mm. pitkäkestoinen ja jatkuva ahdistuneisuus, pelko, keskittymisvaikeudet, levottomuus, sydämen tykytys sekä puristava tunne rinnassa. Olin puulla päähän lyöty, kun kuulin näiden olevan oireita eikä normaaleita tuntemuksia ja reaktioita asioihin. Opin yhdistämään näitä tunteita moniin elämäni tilanteisiin kuten myös omaan kalenteriharrastukseeni. Rakastan bullet journalin tekemistä, kun saan olla luova ja näpertää siitä juuri omaan tarkoitukseen sopivan, mutta se työn määrä ei sopinutkaan itselleni. Se tietynlainen paine saada tehtyä aukeamia ajallaan valmiiksi, sai ahdistuksen nostamaan päätään. Kamppailin myös sen kanssa, etten kokenut olevani tarpeeksi taitava ja vertailin tekemisiäni aivan liikaa muihin, mikä aiheutti lisää paineita. Bujosta alkoi aina jossain vaiheessa tulla väkinäistä ja pakotettua. Kun jäin jälkeen bujon tekemisessä, siihen oli entistä vaikeampi tarttua uudestaan. Mitä kauemmin bujo odotti koskemattomana sitä vaikeampi siihen oli tarttua ja ahdistus tästä vaan kasvoi. Lopulta paras ratkaisu ahdistuksen tunteisiin oli vaan antaa olla ja luovuttaa.

En silti pystynyt päästämään irti kalentereista vaikka tiesin, etten kykenisi käyttämään niitä paria kuukautta pidempään. Kokeilin vaikka minkälaisia kalentereita etsien itselleni sitä oikeaa. Kaapissani on laatikko täynnä kesken olevia kalentereita vuosien takaa. Nyt tänä vuonna kokeilin onneani Hobonichi weeksin kanssa ja pakko myöntää, että yhteinen matkamme on alkanut todella hyvin! Koen koon olevan juuri sopiva tähän tilanteeseeni tällä hetkellä. Helppo pitää mukana ja nopea koristella. En ole jäänyt jälkeen tämän kanssa vielä kertaakaan ja tuntuu, etten malta odottaa seuraavan viikon tekemistä. Hobonichi weeks on ensimmäinen kalenteri, joka ei ole nostanut oireita ahdistuneisuushäiriöstä pintaan ja koen löytäneeni itselleni sen oikean tälle vuodelle. Ensi vuonna sitten uudet kujeet ja tutkimukset siitä, mihin kalenteriin päädyn.

Matkani kalenteriviidakossa on ollut pitkä ja vihdoin tuntuu koko juttu taas omalta. On paljon vaikeuksia, joita en edes ymmärtänyt vielä pari vuotta sitten, mutta nyt kaikki on selkeää. Kannustan kaikkia kokeilemaan, jotta se oma täydellinen löytyy tähän hetkeen. Olen oppinut, ettei ole maailmanloppu jättää viikkoja välistä jos ei ole aikaa tai fiilistä tehdä. Se on täysin ok ja ei tarvitse ottaa stressiä tyhjistä sivuista. Nämä tyhjät sivut kertovat omalla tavallaan siitä eletystä hetkestä. Meitä on moneksi ja onneksi meillä on meidän yhteisö, jossa saamme paljon tukea ja voimme olla juuri tämmöisiä kuin ollaan.

-Janni

Päiväkirjan kirjoittamisesta

Muistan ihailleeni tarhaikäisenä Tiimareissa ja kirjakaupoissa hienoja lukollisia päiväkirjoja. Ei mun elämässä mitään jännittävää silloin tapahtunut, mitä olisi tarvinnut alkaa kirjaamaan ylös, mutta jotenkin nuo kauniit kirjat vaan kiehtoivat. Lapsena koetun, ikuisuudelta tuntuneen haikailun jälkeen, sain lopulta syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen päiväkirjani – ja ai että miten hienoa oli omistaa tuo ruusukantinen lukittava kirja!

En ole kirjoittanut päiväkirjaa vuosiin, sillä jo lapsena niihin kirjoittamisen ylläpitäminen tuntui mahdottomuudelta. Ne olivat vähän kuin Tamagotcheja, jotka vaan lopulta jätettiin kuolemaan jonnekin laatikon pohjalle, kun niiden hoitaminen alkoi kyllästyttää. Tämän takia allekirjoittaneen laatikoista löytyy yhä kymmeniä aloitettuja päiväkirjoja ja muutamia kuolleita Tamagotcheja – mukaanlukien tämä kuusivuotislahjaksi saamani päiväkirja, ja nelivuotiaana Ruotsinlaivalta kinuttu pinkki Tamagotchi.

Päiväkirjan sisältö on juurikin niin laadukasta, mitä voi olettaa ala-asteen aloittamista odottavalta Miljalta. Tai en oikeastaan tiedä millaisia oletuksia teillä on siitä, millainen kyseinen Milja on ollut, mutta tykkäsin kovasti kirjoittaa jo silloin. Oma päiväkirja oli loistava paikka kanavoida tuota kuusivuotiaan tajunnanvirtaa upeine harakanvarpaineen. Käsialani on yhä onnettoman surkea, mutta sentään pari askelta ollaan senkin kehittymisessä päästy eteenpäin.

En millään osaa kertoa, olenko päivännyt ensimmäisen upean ”laulun” tammikuun toiselle päivälle, vaiko kenties helmikuun puolelle. Vuosiluku 1999 sentään on melkein selkeä lukea, vaikka numerot ovatkin hieman erilaisia kuin mihin olen nykypäivänä tottunut. Voi olla myös täysin mahdollista, että olen päättänyt kirjoittaa päivämäärän peilin kautta. Mitään skenaariota ei voi laskea pois, kun kyseessä on ensimmäisen päiväkirjan käsiinsä saanut Milja.

Laulujen päärooleissa nähdään erilaisia eläimiä, joilla tuntuu olevan suurempiakin ongelmia olla ystäviä eri lajien kanssa, ja ne jostain syystä ”loikkivat” tai ”eksyvät” aina metsään. Kissan kaveriksi ei ole käynyt pupu, sillä pupu on kissan mielestä ollut ”liian iso.” En todellakaan tiedä millaisia jättiläiskaneja olen pienenä nähnyt, sillä jokainen tapaamani kissa on poikkeuksetta ollut tapaamiani kaneja isompi. Jostain syystä olen myös kokenut, että ”kotihin” on runollisempi tapa kirjoittaa sana ”kotiin” – tämän faktan on pakko olla tullut jostain lastenlaulusta tai -tarinasta, sillä vaikka puhun oudon formaalisesti myös Internetin ulkopuolella, on ”kotihin” vähän turhan absurdia kieltä jopa minulle.

Eläinten eksyessä jatkuvasti metsään tapaamaan toisia puhuvia olentoja, on runosuoneni sykkinyt myös upeiden tarinoiden myötä. Halloween on jo pienenä ollut lempipyhäni, minkä voi päätellä tästä upeasta taiteellisesta valinnasta, joka löytyy eläinlaulujen jälkeiseltä sivulta. Tässä vaiheessa olen myös jättänyt päivämäärien merkitsemisen pois, mutta tiedän etten ole pitänyt tätä(kään) päiväkirjaa muutamaa kuukautta pidempään elossa. Kuten niitä Tamagotchejakaan.

Pienten kirjainten oppiminen helpotti huomattavasti luetunymmärtämistä tarinoiden kannalta, mutta ne eläimet on tosiaan nyt jätetty sinne metsään pyörimään. Sen sijaan olen pitänyt sokeripaloja ilmeisen taitavina kävelijöinä, ja olen ollut hyvin perillä sokerin sulamistodennäköisyydestä vesiolosuhteissa. Dramaattinen juonenkäänne todella dramaattisen ja pitkän tarinan lopettamiseen, tiedän. En tiedä, onko ”yht’äkkiä’ vai ”kotihin” pahempi miljaismi, mutta voin ainakin hyvin lämmöllä todeta olleeni stereotypia itsestäni jo vuonna 1999.

Mikäli teillä on lapsia – lykätkää niille käsiin oma soma päiväkirja. Saatte varmasti hupia, mikäli lapsistanne löytyy vähänkään yhtä taiteellisia kirjailijasieluja, kuin kuusivuotias Milja on ollut. Voittaa aina jatkuvasti piipittävät Tamagotchit, jotka lapsesi varmasti jossain vaiheessa määrätietoisesti murhaa.

– Milja, pian 26-vuotias sellainen

p.s. upeita lapsuudenmuistoja pääsee kurkkaamaan myös AJ:n ja Inkan päiväkirjoista nimien linkkien takaa!