Avainsana: arjenhallinta

Perjantaipäiväkirja – Janita R.

Rakas perjantaipäiväkirja,

kevät ehti jo pitkälle ja kesä kurkkii aivan nurkan takana, kun tuli mun vuoro kirjoittaa kuulumisiani. Tätä kirjoittaessa mulla on viimeinen työviikko ennen lomaa – mun pitäisi pursuta suunnitelmia ja olla innoissani lomasta. Nimen omaan pitäisi. Olen niitä ihmisiä, joille kevät ja valon lisääntyminen ei lisää jaksamista, eikä iloa elämään. Itse asiassa kevät ja osin myös kesä on henkilökohtaisesti raskainta aikaa vuodessa.

Muistatteko, kun lapsuudessa odotettiin hurjan paljon ikuisuuden kestävää kesälomaa ja loputtomia päiviä rannalla tai leikkipuistossa? Niin odotin minäkin, mutta sen sijaan, että olisin odottanut aikaa jota viettää kavereiden kanssa, odotin kaikkia niitä päiviä, jotka voisin viettää lukien. Kesä oli sitä aikaa, jolloin näin vähemmän niitä ihmisiä, joiden takia en halunnut mennä kouluun. Koulukiusattuna vuosi pyöri vähän eri tavalla, piti tsempata syksy ja kevät, olla niin näkymätön kuin saattoi. Sitten sai olla muutaman kuukauden omissa oloissaan, tai sitten niiden harvojen ihmisten kanssa, joita saattoi sanoa kaverikseen. Mikään vuosi ei taannut, että kavereita ja seuraa olisi seuraavana kesänä. Ja se, että yhtä aikaa odottaa saavansa olla yksin, mutta pelkää olevansa monta viikkoa yksinäinen, on hämmentävä tunne. Se, että jotain sekä odottaa että ei odota, aiheuttaa usein myös sen, ettei suunnitelmia ole lyöty lukkoon, varsinkaan ajoissa – tai sitten ei edes tiedä, mitä sitä tekisi. Vuosien varrella kevät on myös vienyt multa paljon. On rikki menneitä ihmissuhteita, osan saisi varmaan korjattua puhumalla – toiset on menetetty pysyvästi, eikä mikään määrä ikävää tai sanottuja sanoja tuo heitä enää takaisin.

Kevääseen yhdistyy myös valtava stressi ja kiire. Paineita voi tulla melkein mistä vain, monet varmasti tunnistavat koulumaailmasta sen loputtoman suorituspaineen. Toisinaan tuntuu, että minulla on jäänyt se sama luontainen koululaisen kello päälle ja seurannut aikuisuuteen. Koitan suorittaa mahdollisimman paljon, vaikka olen loputtoman väsynyt. Muiden ihmisten energisyys keväisin tuntuu olevan se normi, johon minä en sovi. Oravanpyörän ainekset alkavat olla valmiit jo hyvissä ajoin ennen allergiakautta. Tämä vuosi tuntui korostetusti siltä, ettei mistään tule mitään. Koti alkoi näyttää siltä, ettei se ole nähnyt imuria todella pitkään aikaan, havahduin viikkoihin, jolloin puhtaat vaatteet loppuvat kesken. Tekemättömien tehtävien lista, jos sen olisi jaksanut meneillään olevalle viikolle tehdä, olisi täyttänyt varmasti useammankin sivun.

Jossain kohtaa havahduin siihen, etten enää muistanut minä päivänä olin pessyt hiukseni tai kuinka kauan on siitä, kun jaksoin nähdä ketään työn ja kodin ulkopuolella. Työt stressasivat ja tuntui siltä, ettei helpointakaan asiaa saa tehtyä kuten kuuluisi tai siinä ajassa kun sen on aiemmin saanut tehtyä. Huijarisyndrooma kuiski korvaan, että ihan pian ne huomaavat, etten osaa. Ettei mun suoriutuminen vastaa sitä tehokkuutta, josta mulle maksetaan. Jos joku kysyi mitä mulle kuuluu heläytin hymyillen sen “Ihan hyvää, vähän on kiirus”. Uskoin sen olevan totta, onhan niistä muistakin keväistä selvitty. Vasta siinä kohtaa, kun minkä tahansa päätöksen teko alkoi ahdistaa ja pienet vastoinkäymiset itkettää, annoin itseni myöntää, ettei tämä vuosi ollutkaan kuten ne aiemmat. Ja se osoittautui hyväksi päätökseksi.

Nyt muutama kuukausi tuon hetken jälkeen, ja kuukauden sairasloman verran fiksumpana ymmärrän, ettei oma toiminta ollut enää ollut viikkoihin järkevää. Masennus, jota olin pelännyt, vähätellyt, juossut karkuun ja tajuamattani ruokkinut. Se vanha tuttu oli kasvanut, käpertynyt hissukseen syliin ja lopulta ollut läsnä kaikkialla. Tällä kertaa se ei ehtinyt kaivaa kovin syvää kuoppaa, jonne minut pudottaa. Tässä kohtaa olen palannut töihin – pienellä prosentilla. Koitan opetella (jälleen kerran) lempeyttä itseäni ja omaa tekemistä kohtaan. Kalenteriharrastus on jäänyt harmillisesti sinne nurkkaan oman kalenterin osalta. Oli aika, kun en ehtinyt, osannut, halunnut tai uskaltanut tehdä kalenterin suhteen mitään vaikka mieli olisi tehnyt. Muistikirja sentään oli aktiivisessa käytössä. Sain kevään aikana voimaa ja iloa niin ryhmästä kuin siitä pöhinästä, jota te murut siellä olette ylläpitäneet! Lisäksi pidin kiinni siitä, etten jätä väliin omia kirjoituslivejäni – ne ovat kirjoitusterapiaa yhtä lailla itselleni. Mua myös piristää, kun pääsen ajattelemaan siinäkin boksin ulkopuolelta, koska teen sitä muille. Jos tekisin haastetta vain itselleni, se jäisi varmaan sivuun siinä missä muukin.

Olen koittanut keskittyä asioihin, joita tykkään tehdä ja opetella sanoittamaan, mitä ne asiat nykyään ovat. Vielä pitäisi opetella sanomaan ei, etenkin silloin kun jaksamista tai kykyä ei vaan ole. Tästä tekstistä tuli odotettua pidempi, olo tuntuu myös osittain helpottuneelta. Tästä ei ole helppoa kirjoittaa, mutta nyt kun se on tehty, pieni paino on nostettu pois omilta harteilta. Tästä suunta ei nyt sitten toivottavasti ole muualle kuin ylöspäin.

Tsemppiterkuin,

Janita R.

Filofax Notebook – ratkaisu kalenterin ja muistikirjan yhdistämiseen?

Kalenterimaailman kaninkoloihin kaivautuessani olen kokeillut erilaisia kalenterin ja muistikirjan yhdistelmiä. Olen myös yrittänyt bujoilla, mutta en saa aivojani asennettua bujoasetuksille. Kalenterimuistikirjalta tarvitsen erityisesti kolmea asiaa: tilaa päivittäisille, vaihteleville (työ)aikatauluille ja muille menoille, tilaa tehtävälistoille ja erilaisille muistiinpanoille esim. kokouksista tai koulutuksista. Myös suunnitteluun ym. on hyvä olla tilaa.

A5-koko on hyvä yleensä; olen kokeillut mm. Ajastoa, Burdea ja Wonderlandia. Näissä on selkeät pystyviikot lukujärjestysaivoilleni, mutta irrallisia muistilappuja tai -listoja tulee välillä kuitenkin liikaa irtopapereille, tai ne sekoittuvat yhtenäiseksi massaksi muistiinpanojen sekaan. Toisinaan lappumeri laajenee pöydälle, kalenterin ja läppärin väliin… Kuulostaako tutulta? Toisaalta monen muistikirjan mukana kantaminen ei ole kovin ergonomista.

Filofax Notebook tarjoaa ehkä toistaiseksi parhaan ratkaisun aikataulujen, listojen ja muistiinpanojen yhdistämiseen. Notebookin tukevat sivut voi siirtää uudestaan toiseen paikkaan (kierreselkäsysteemi). Kierteet ovat tarpeeksi pienet eivätkä häiritse. Voin siis siirtää tehtävälistan sen oikeaan paikkaan viikkoaukeaman viereen! Tämä ehkä ratkaisee ongelmani ja on minulle sopivin versio bujosta. En ole innokas tarrailija, muistikirjat palvelevat lähinnä arjen järjestämistä tai omia kirjoitusjuttuja. Ihailen muiden juttuja, mutta en innostu oikein itse tai tila loppuu kesken viikkosivulla. Suosittelen Notebookia muillekin aikataulujärkkäilyjen kanssa pähkäileville.

Filofax Notebook on saatavilla kolmessa eri koossa (Pocket, A5 ja A4). Kansia saa eri värisinä, ne ovat tukevat ja voi taittaa taakse kirjoitusalustaksi. Paperi on paksua eikä vuoda helposti läpi. Vaihtelun haluun paperia voi vaihtaa: on blankoa, pisteellistä, ruudutettua ja viivallista, valkoista ja 6 eri väriä. Myös kuukausi- ja vuosinäkymät ovat saatavilla. Suomessa Notebookia myy Vihkokauppa. Paksuja sivuja mahtuu noin 60 ja kierresysteemi mahtuu toimimaan. Vuoden viikkosivujen pitäisi siis mahtua ja ehkä vähän muistiinpanojakin. Pystypäiviin tottuneelle tämä on uusi kokeilu. Tein ensi vuoden kalenteriin muutaman erilaisen viikkoleiskan: viikko/ aukeama, viikko/ 2 aukeamaa ja 2 viikkoa/ aukeama. Ensimmäinen on oikein kiva, mutta voi tulla aika paksu kalenteri, toisessa on paljon tilaa, mutta tulee vielä paksumpi. Kolmas ja viimeinen vaihtoehto lienee kätevin. Tilaa on toivottavasti tarpeeksi menoille. Listat irtosivulle tai tarpeen mukaan päiväsivu, jonka voi heittää pois.

– Tuulikki