Avainsana: arjessa pysähtyminen

Perjantaipäiväkirja – Janita R.

Rakas perjantaipäiväkirja,

kevät ehti jo pitkälle ja kesä kurkkii aivan nurkan takana, kun tuli mun vuoro kirjoittaa kuulumisiani. Tätä kirjoittaessa mulla on viimeinen työviikko ennen lomaa – mun pitäisi pursuta suunnitelmia ja olla innoissani lomasta. Nimen omaan pitäisi. Olen niitä ihmisiä, joille kevät ja valon lisääntyminen ei lisää jaksamista, eikä iloa elämään. Itse asiassa kevät ja osin myös kesä on henkilökohtaisesti raskainta aikaa vuodessa.

Muistatteko, kun lapsuudessa odotettiin hurjan paljon ikuisuuden kestävää kesälomaa ja loputtomia päiviä rannalla tai leikkipuistossa? Niin odotin minäkin, mutta sen sijaan, että olisin odottanut aikaa jota viettää kavereiden kanssa, odotin kaikkia niitä päiviä, jotka voisin viettää lukien. Kesä oli sitä aikaa, jolloin näin vähemmän niitä ihmisiä, joiden takia en halunnut mennä kouluun. Koulukiusattuna vuosi pyöri vähän eri tavalla, piti tsempata syksy ja kevät, olla niin näkymätön kuin saattoi. Sitten sai olla muutaman kuukauden omissa oloissaan, tai sitten niiden harvojen ihmisten kanssa, joita saattoi sanoa kaverikseen. Mikään vuosi ei taannut, että kavereita ja seuraa olisi seuraavana kesänä. Ja se, että yhtä aikaa odottaa saavansa olla yksin, mutta pelkää olevansa monta viikkoa yksinäinen, on hämmentävä tunne. Se, että jotain sekä odottaa että ei odota, aiheuttaa usein myös sen, ettei suunnitelmia ole lyöty lukkoon, varsinkaan ajoissa – tai sitten ei edes tiedä, mitä sitä tekisi. Vuosien varrella kevät on myös vienyt multa paljon. On rikki menneitä ihmissuhteita, osan saisi varmaan korjattua puhumalla – toiset on menetetty pysyvästi, eikä mikään määrä ikävää tai sanottuja sanoja tuo heitä enää takaisin.

Kevääseen yhdistyy myös valtava stressi ja kiire. Paineita voi tulla melkein mistä vain, monet varmasti tunnistavat koulumaailmasta sen loputtoman suorituspaineen. Toisinaan tuntuu, että minulla on jäänyt se sama luontainen koululaisen kello päälle ja seurannut aikuisuuteen. Koitan suorittaa mahdollisimman paljon, vaikka olen loputtoman väsynyt. Muiden ihmisten energisyys keväisin tuntuu olevan se normi, johon minä en sovi. Oravanpyörän ainekset alkavat olla valmiit jo hyvissä ajoin ennen allergiakautta. Tämä vuosi tuntui korostetusti siltä, ettei mistään tule mitään. Koti alkoi näyttää siltä, ettei se ole nähnyt imuria todella pitkään aikaan, havahduin viikkoihin, jolloin puhtaat vaatteet loppuvat kesken. Tekemättömien tehtävien lista, jos sen olisi jaksanut meneillään olevalle viikolle tehdä, olisi täyttänyt varmasti useammankin sivun.

Jossain kohtaa havahduin siihen, etten enää muistanut minä päivänä olin pessyt hiukseni tai kuinka kauan on siitä, kun jaksoin nähdä ketään työn ja kodin ulkopuolella. Työt stressasivat ja tuntui siltä, ettei helpointakaan asiaa saa tehtyä kuten kuuluisi tai siinä ajassa kun sen on aiemmin saanut tehtyä. Huijarisyndrooma kuiski korvaan, että ihan pian ne huomaavat, etten osaa. Ettei mun suoriutuminen vastaa sitä tehokkuutta, josta mulle maksetaan. Jos joku kysyi mitä mulle kuuluu heläytin hymyillen sen “Ihan hyvää, vähän on kiirus”. Uskoin sen olevan totta, onhan niistä muistakin keväistä selvitty. Vasta siinä kohtaa, kun minkä tahansa päätöksen teko alkoi ahdistaa ja pienet vastoinkäymiset itkettää, annoin itseni myöntää, ettei tämä vuosi ollutkaan kuten ne aiemmat. Ja se osoittautui hyväksi päätökseksi.

Nyt muutama kuukausi tuon hetken jälkeen, ja kuukauden sairasloman verran fiksumpana ymmärrän, ettei oma toiminta ollut enää ollut viikkoihin järkevää. Masennus, jota olin pelännyt, vähätellyt, juossut karkuun ja tajuamattani ruokkinut. Se vanha tuttu oli kasvanut, käpertynyt hissukseen syliin ja lopulta ollut läsnä kaikkialla. Tällä kertaa se ei ehtinyt kaivaa kovin syvää kuoppaa, jonne minut pudottaa. Tässä kohtaa olen palannut töihin – pienellä prosentilla. Koitan opetella (jälleen kerran) lempeyttä itseäni ja omaa tekemistä kohtaan. Kalenteriharrastus on jäänyt harmillisesti sinne nurkkaan oman kalenterin osalta. Oli aika, kun en ehtinyt, osannut, halunnut tai uskaltanut tehdä kalenterin suhteen mitään vaikka mieli olisi tehnyt. Muistikirja sentään oli aktiivisessa käytössä. Sain kevään aikana voimaa ja iloa niin ryhmästä kuin siitä pöhinästä, jota te murut siellä olette ylläpitäneet! Lisäksi pidin kiinni siitä, etten jätä väliin omia kirjoituslivejäni – ne ovat kirjoitusterapiaa yhtä lailla itselleni. Mua myös piristää, kun pääsen ajattelemaan siinäkin boksin ulkopuolelta, koska teen sitä muille. Jos tekisin haastetta vain itselleni, se jäisi varmaan sivuun siinä missä muukin.

Olen koittanut keskittyä asioihin, joita tykkään tehdä ja opetella sanoittamaan, mitä ne asiat nykyään ovat. Vielä pitäisi opetella sanomaan ei, etenkin silloin kun jaksamista tai kykyä ei vaan ole. Tästä tekstistä tuli odotettua pidempi, olo tuntuu myös osittain helpottuneelta. Tästä ei ole helppoa kirjoittaa, mutta nyt kun se on tehty, pieni paino on nostettu pois omilta harteilta. Tästä suunta ei nyt sitten toivottavasti ole muualle kuin ylöspäin.

Tsemppiterkuin,

Janita R.

Kalenteriharrastus kiireen keskellä

Postauksessa näkyvä muistikirja on ostettu yhteistyössä Suomalaisesta kirjakaupasta.

Useimmat varmasti tunnistavat tämän tilanteen – välillä elämä tuntuu niin hektiseltä ja kiireiseltä, ettei jää aikaa millekään muulle. Tällöin myös kalenteriharrastus jää helposti kaiken muun jalkoihin. Itselleni asiassa on kaksi puolta. Toisaalta harmittaa, ettei rakkaalle harrastukselle ole kunnolla tilaa arjessa, mutta toisaalta taas se oma kalenteri on monesti suuri apu kiireistä selviytymiseen ja arjen organisoimiseen.

Minä olen tottunut siihen, että kalenterini ovat lähes poikkeuksetta ajantasalla ja viikkoaukeamat on myös tehty valmiiksi etukäteen aina tuleville viikoille. Nyt kuitenkin asiaan on tahtomattani tullut muutos. Vallitsevasta koronaviruksen aiheuttamasta poikkeustilanteesta huolimatta oma työmääräni ei ole suinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin. Lisäksi uudenlaiset työtavat, lisääntynyt vuorovaikutuksen määrä ja jatkuva hektisyys ovat aiheuttaneet sen, että iltaisin ei jaksa pahemmin muuta kuin maata x-asennossa ja koittaa tyhjentää päätä työpäivän jäljiltä. Tuon lisäksi ei todellakaan tarvita ahdistusta siitä, että kalenteri ei harmillisesti olekaan ajantasalla kuluvan viikon osalta.

Totta kuitenkin on, että kiireen keskellä olisi entistä tärkeämpi löytää arjesta ne omat hetket, joihin voi hyvillä mielin ja hyvällä omallatunnolla pysähtyä. Kalenteriharrastushan on oiva tapa pysähtyä ja tyhjentää mieli kaikesta kuormittavasta. Niinpä koen, että itselleni olisi ihan äärimmäisen tärkeää löytää näitä hetkiä ja jos ei muuten, niin järjestää niitä. Samaan aikaan pitää toki muistuttaa itseään siitä, että jos joku viikko nyt vähän laahaa perässä, ei se ole kuitenkaan niin vakavaa. Harrastuksen tuomat hyödyt kun katoavat ihan yhtä nopeasti kuin tulivatkin, jos asettaa itselleen tarpeettomia paineita.

Monet kiireistä arkea elävät ihmiset tarvitsevat kalenteria jo ihan vain aikatauluissa ja suunnitelmissa pysymiseen. Nyt, kun sekä työt että muu elämä pyörivät samassa paikassa, ei itselläni ole niin suurta tarvetta merkitä kalenteriin mitään sen kummempia menoja. Kalenteri toimii minulle kuitenkin samalla jonkinlaisena dokumentaationa aina vallitsevasta elämäntilanteesta ja hetkestä. Siksi pyrin kirjoittamaan jokaisen päivän kohdalle jotain, oli se sitten mitä tahansa. Ennen tätä poikkeustilannetta en ole käyttänyt Traveler’s notebookiani työasioiden ylös laittamiseen, mutta nyt kun teen töitä kotona, joutunen muuttamaan tätäkin rutiiniani. Olen nimittäin tässä kahden viikon aikana todennut, että tämä kaaos todellakin kaipaa selkeämpää aikataulutusta ja tehtävälistoja. Ajatus tuntuu toisaalta hyvältä myös sen takia, että sittenpähän kalenteriparkani ei ainakaan varmasti jää ilman merkintöjä. 

Itselleni paras tapa selvitä kiireisestä ajanjaksosta kalenterin osalta on tehdä viikkopohjia valmiiksi. Tällöin voin huoletta täyttää kalenteria pelkillä merkinnöillä ja olla tuntematta isompaa stressiä siitä, että minulla ei ole aikaa pysähtyä tuunailun äärelle. Sitten kun minulla sattuukin olemaan sopiva hetki aikaa, voin hyvin tehdä taas yhden viikkopohjan valmiiksi odottamaan tulevaisuutta tai vaihtoehtoisesti keksiä jotain aivan muuta. Parastahan tässä harrastuksessa ajankäytön osalta on se, että tekeminen ei koskaan lopu kesken, mutta ei myöskään ole olemassa mitään sidottuja aikatauluja, joita kenenkään olisi pakko noudattaa. Harrastus on helppo sovittaa omaan kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopivaksi.

Minun on pakko tähän loppuun vielä mainita, että olen myös hiljattain löytänyt uuden, itselleni tärkeän tavan pysähtyä hetkeksi jonkun äärelle, nimittäin journalingin. Jokapäiväinen päällimmäisten ajatusten ja mieltä vaivaavien asioiden kirjoittaminen itse koristellulle nätille pohjalle on uskomattoman rentouttavaa. Se on aivan kuin oma pieni terapiahetkeni tämän kaiken keskellä. Myös tästä syystä varsinainen kalenteri on jäänyt hieman taka-alalle, kun en ole löytänyt aikaa molempiin. Olen kuitenkin päättänyt olla ottamatta siitä sen suurempaa stressiä ja tehdä sitä, mikä milloinkin parhaalta tuntuu. 

-Carita