Avainsana: itsekritiikki

Armollisuuden opettelua

Minulla oli jo pitkään ollut tunne, että minulla ei ole mitään ideoita kalenterin tekoon. Sen myötä oli kadonnut motivaatiokin. Katselin kyllä paljon toisten tekemiä aukeamia Facebookissa ja itsekin halusin tehdä, mutta sitten tuli tunne, että en osaa, en jaksa, en pysty. Aina löytyi joku syy, että miksen voinut tehdä. Stressasin siitä, että kalenteriin jäi tyhjiä sivuja, olin merkinnyt sinne ainoastaan työvuorot, jos niitäkään. Kaiken tämän lisäksi, kun joskus sain jotain aikaiseksi kalenteriin, niin jos joku kehui sivujani, en pystynyt ottamaan palautetta vastaan. Tuli välittömästi sellainen olo, että nyt vaan yritetään minua jotenkin tsempata, vaikka ei tuo oikeasti tarkoita mitä sanoo, vaan oikeasti minun tekeleeni ovat ihan rumia ja surkeita.

Jotenkin tästä tunteesta oli päästävä eroon, koska askartelu ja kaikenlainen tuunaaminen on niin iso osa minua, että en halunnut antaa tuolle tunteelle nyt valtaa. Minun oli vaan pakko alkaa luottamaan itseeni ja uskottava myös muita. Jos joku kehuu jotain kalenterin sivuani hienoksi, miksi pitää heti ajatella jotain negatiivista. Tästä lähtien olen ylpeä kalenteristani ja sen sivuista! Ja jos joku joskus kehuu kalenteria, ennemminkin voin alkaa vähätellä tekelettäni, että tämä nyt on vaan tämmöistä pientä puuhastelua.

Välillä mietin, mistä ihmiset saavat aikaa askarteluun ja tuunailuun. Tuntuu, ettei omassa vuorokaudessa ole niin paljoa tunteja, mitä haluaisin. Mutta olen myös opetellut, että aina kun olen yksin kotona, käytän edes hetken askartelun parissa.

Ja jos minulla jatkossa jää tyhjiä sivuja kalenteriin, en stressaa siitä. Jos ei joskus jaksa tai ehdi, ei se ole maailmanloppu. Välillä voi vaan liimata pätkän washiteippiä sivulle, tai tarran tai pari ja sivu on valmis. Pitää olla armollinen itselleen ja tehdä omien voimavarojen mukaan tätä hommaa. Ei pidäkään olla tai yrittää olla samanlainen kuin muut. Jokaisella on oma tyylinsä ja tapansa tehdä. Ja mikä pitää minunkin muistaa, jokainen tekee omalla tyylillään. Jos joskus joku sivu menee omasta mielestä ihan pilalle, se ei välttämättä ole muiden mielestä sitä. Ja jos joku sivu menee pilalle, niin aina voi vetää vielä enemmän överiksi eli korostaa sitä pilalle mennyttä juttua. Muistetaan, että tämä on ihana harrastus, eikä sitä pidä tai kannata ottaa liian vakavasti.

-Armi

Kun mikään ei riitä

Moikka vaan kaikki. Olen Jonna K., suhteellisen noviisi kalenterihommissa, mutta jostain kai sitä on kaikkien aloitettava. Tällä hetkellä minulta löytyy koristelemattomia kalentereita kaksi, joku random Muumi-kalenteri kotikalenterina ja Personal Planner matkakalenterina. Niihin merkkaan vain tekemiset ja menot. Koristelua varten minulla on sitten kaksi Leuchtturm 1917 -muistikirjaa, joista toinen toimittaa koirani treenikalenterin virkaa ja toinen toimii henkilökohtaisena bullet journalinani.

Lisäksi olen perfektionisti. Kipuilen tämän asian kanssa päivittäin. Tai no, jos en päivittäin, niin ainakin joka kerta, kun otan kalenterin käteen ja lähden tuunailemaan sitä. Se on tunne, joka kuristaa kurkussa ja saa kädet tärisemään. Koska tiedän jo valmiiksi, etten tälläKÄÄN kertaa onnistu tekemään mitään, mikä olisi riittävän hyvä. Siis riittävän hyvä minulle. Koska mikään muu kuin täydellinen ei riitä.

Jos onnistunkin jossain kohdassa hyvin, niin sitten toinen menee pilalle ja se saa itkun puskemaan silmäkulmaan ja tekee mieli heittää koko kalenteri huitsankuikkaan. Taas kerran. Koska minä en osaa mitään ja pilaan aina kaiken. Jos yksikin tarra on vinossa tai washiteippi vähän rutussa, tekee suorastaan kipeää katsella sitä sivua ja tekisi mieli repiä se pois koko vihosta.


Yleensä perfektionismini saa minut pahoille mielille jo ENNEN kuin alan tuunailla. Koska ajattelen, että nyt kun minulla on välineet, niin pitäisi pystyä tekemään hienoa jälkeä ja sitten kun se jälki ei olekaan omasta mielestäni hienoa, suorastaan masennun. Pääni sisäiset kuvitelmat ennen tuunailua ovat todella suureelliset, kuvittelen kuinka teen aukeamasta hienon ja täydellisen ja sitten. PAM! Olen takaisin lattialla pilvilinnoista. Ei se ole lähelläkään täydellistä, eikä edes hienoa. En osaa piirtää, en osaa kirjoittaa, en osaa edes värittää kunnolla.

Tai ehkä nämä paineet tulevatkin ulkopuolelta? On tietyt normit, joihin pitäisi mahtua, esimerkiksi piirtämisen suhteen. Ala- ja yläkoulussa sanottiin, että sinun kannattaisi keskittyä johonkin muuhun kuin piirtämiseen, koska se ei selkeästi sinun juttusi ole. Ei siis kannustettu edes yrittämään, koska en osannut piirtää esimerkiksi ihmistä. Värienkäyttöäni kyllä kehuttiin, mutta siihenpä se jäikin, ei siellä paljon väreillä juhlittu, kun aiheet olivat selkeästi esittävitä eivätkä abstrakteja, joissa olisin tuota värien käyttöä voinut käyttää hyödyksi.


Käsialakin on jokaisella omanlaisensa. Sitä voi kehittää ja harjoitella erilaisia tekstaustyylejä, jos ei ole tyytyväinen nykyiseensä. Koen sen vain liian raskaaksi, sillä olen perfektionismiin taipuvaisen luonteen lisäksi myös taipuvainen siihen, että kaiken pitäisi tapahtua nyt eikä heti, ja jos en osaakaan jotain ensimmäisellä tai toisella toistolla, luovutan hirvittävän helposti ja annan asian olla. Ai miksikö? Koska enhän minä voi osata mitään, jos en osaa sitä heti ensimmäisellä, saati toisellakaan kerralla.

Värittäminen taas on sellaista piperrystä, että hermoni eivät sitä kestä. Perfektionismiin taipuvainen luonteeni ei yksinkertaisesti sovi siihen yhtälöön, että silloin tällöin joku väri saattaa karata viivan ulkopuolelle, vaan kaiken pitäisi olla.. no, täydellistä. Yksikään väripisara ei saisi karata, vaan kaikkien pitäisi pysyä viivojen sisäpuolella. Ehdottomasti. Ja jos eivät pysy, niin koko kuva on pilalla, totta kai.


Olen kuitenkin pakottanut itseni sietämään näitä virheitä, koska tiedän, että jossain vaiheessa se helpottaa. Sen on pakko. Sillä epätäydellisyys on täydellisyyttä parhaimmillaan; kun hyväksyy sen, että nyt ei mennytkään ihan putkeen, mutta ei jää märehtimään sitä liian pitkäksi aikaa. Voi vain ottaa siitäkin hyvät jutut mieleen ja katsoo, että tämä on huono, tätä en toistamiseen tee. Tai jos teen, niin teen sen vähän eri tavalla, josko se silloin olisi parempi.

Yleensähän se ei silloinkaan omasta mielestäni sitä ole, mutta minkäs teet. Kun mikään ei riitä, niin silloin on vain hyväksyttävä se tosiasia, että et tule olemaan tyytyväinen tekemääsi jälkeen muutoin kuin opettelemalla siihen, että se täydellisen sivun tai aukeaman metsästys kannattaa lopettaa ja uskoa siihen, että osaat tehdä hienoa jälkeä vaikka se ei olisikaan täydellistä.


Itseä on myös auttanut se, että olen laittanut sivuja ja aukeamia esille muiden katsottaviksi. Kalenterimanian Facebook-ryhmä on ollut siihen oiva paikka, sillä en viitsi omaa Facebook-sivuani täyttää kalenteriahdistuksellani, sillä suurin osa kaverilistallani olijoista ei tajua asiasta hölkäsen pölähtävää, jolloin koen että ne kuvat ja selostus ahdistuksestani menisi aika tavalla hukkaan. Kalenterimanian ryhmän puolella tiedän muidenkin painiskelevan samojen asioiden kanssa ja saan jo siitä tietyllä tapaa voimaa siihen, että kyllä tämä joskus helpottaa.

-Jonna