Avainsana: kiusaaminen

Perjantaipäiväkirja – Laura H.

Hei! Viimeksi kirjoittaessani kerroin koulukiusaamisesta nuoruudessani ja siitä millaiset arvet se on jättänyt. Palataan ihan pikkuisen vielä tuohon aiheeseen, sillä se vaikuttaa varmasti aina ja ikuisesti elämääni. Minulla ei ole koskaan ollut montaa ystävää ja vaikka niitä on Kalenterimanian kautta löytynyt lisää, asumme valitettavasti eri puolilla Suomea. Siitä syystä ei tuosta noin vain sovita, että hei mennään leffaan tai shoppailemaan. Kyllä minulta löytyy ystäviä ja kavereita myös lähempää, mutta olemme aivan erilaisissa elämäntilanteissa ja aina ei ole mahdollisuutta noin vain ottaa ja lähteä. Tästä syystä olen joutunut opettelemaan asioiden tekemistä yksin. Asioiden tekeminen yksin on aivan eri asia, kuin olisi yksinäinen. Se on silti ollut itselleni haastavaa koulukiusaamisen takia, sillä se on upottanut päähäni ”mitähän toikin ajattelee” -ajatukset. Niille ei pitäisi antaa tilaa, mutta alkuun se oli haastavaa. Nykyään menee paremmin.

Nyt ollaan jo siinä pisteessä, että tänä kesänä olen tehnyt yksin kaksi pientä reissua kotimaan sisällä. Tämä on itselleni iso juttu, sillä myös uudet ja tuntemattomat tilanteet ahdistavat. Ensimmäinen tämän kesän reissuista suuntautui Poriin, jossa itseasiassa tavattiin meidän Kalenterimanian kautta tutustuneen porukan kanssa. Jäin kuitenkin yksikseni Poriin pyörimään ja olin varautunut jäämään yöksi, koska inhoan pitkiä ajomatkoja. Kaksi kertaa kolmen tunnin mittaiset ajomatkat olivat vain liikaa yhdelle päivälle. Menin siis hotelliin ja vietin toisenkin päivän Porissa. Tein kaikkea kivaa, eikä tarvinnut välittää kenenkään toisen aikatauluista. Toinen reissu suuntautui Kotkaan (jossa olen nytkin tätä kirjoittaessani). Olen aina jotenkin olettanut, että tänne olisi (Helsingistä) pidempi matka. Tänne ajoikin vain reilussa tunnissa. Varasin itselleni hotellin kahdeksi yöksi ja olen nämä päivät mennyt ihan fiiliksen mukaan. Olen tehnyt juuri sitä mitä mikä sillä hetkellä tuntuu kivalle.

Aina ei ole ollut näin helppoa. Ensimmäisiä kertoja päässä pyöri ajatukset ”noi varmaan ajattelee, että mulla ei ole ketään kenen kanssa tänne tulla”, ”kaikki tuijottaa” ja monen monta muuta ajatusta. Olen kuitenkin oppinut arvostamaan omaa aikaa ja mahdollisuutta tehdä asioita juuri siihen tahtiin kuin itse haluaa. Ei tarvitse kysellä keneltäkään mitään, eikä mennä toisen tahdissa. Itse rakastan valokuvata ja saatan uppoutua semmoiseen kuplaan, etten huomaa edes ajankulkua. Se voisi olla matkakumppanille tylsää, jos meillä ei olisi samoja kiinnostuksen kohteita. Siksi on ollut tärkeää oppia olemaan myös itseni kanssa.

Tie on ollut tähän pisteeseen omassa päässä hankala, mutta todellakin sen arvoinen <3

~ Laura H.

Perjantaipäiväkirja – Laura H.

Rakas perjantaipäiväkirja,

Mun on todella vaikea kirjoittaa tätä. Mietin tälläkin hetkellä melkein kyyneleet silmissä, että mitä mä voisin tähän kirjoittaa. Luen muiden kirjoittamia postauksia ja vertaan itseäni niihin. ”Ei mulla ole mitään kirjoitettavaa tai sanottavaa.” Mä olen ollut koulukiusattu ensimmäiseltä luokalta yhdeksännelle luokalle asti ja se on jättänyt jäljen. Todella syvän sellaisen, jonka takia vertailen itseäni toisiin, vaikka ei pitäisi. Välillä elämä on helpompaa ja se jälki on vain haalea arpi, mutta välillä se on taas, kuin juuri ruven kehittänyt haava ja pienestäkin kolhaisusta aukeaa uudelleen.

Mun kiusaaminen on ollut aina henkistä. Nimittelyä ja ryhmän ulkopuolelle jättämistä ala-asteelta asti. Eikä kukaan koskaan puuttunut siihen. Olin niin hyvä piilottamaan sen, että edes mun vanhemmat eivät tienneet siitä. En vieläkään tiedä miksi en koskaan kertonut siitä kenellekään. Sen takia mun on nykyään vaikea luottaa ihmisiin tai löytää uusia ystäviä. Kalenterimanian kautta olen saanut elämääni ihania ihmisiä.

Muistan, kun aloitin lukion. Koulussa, jossa suurin osa oppilaista oli tyttöjä. Ahdistuin, palasin koulusta kotiin joka päivä itkien pahaa oloa ja monesti puhuin pitkiä puheluita kaverin kanssa, joka oli mennyt toiseen lukioon. Hän suostutteli minut vaihtamaan koulua, samaan kuin hän. Siellä koulussa oli enemmistö oppilaista poikia, koin olon jollain tapaa helpommaksi. Kävin lukion läpi ja kirjoitin ylioppilaaksi. Meillä oli kaveriporukka, jonka kanssa hengailtiin aina koulussa. Vapaa-aikaa ei kyllä pahemmin vietetty yhdessä, sillä minä ja kaverini ei oltu aivan samanlaisia kuin muut samanikäiset. Me ei oltu joka viikonloppu bilettämässä eikä meitä nähnyt koskaan koulun tupakkapaikalla. Jäätiin tavallaan porukan ulkopuolelle, vaikka meidät kuitenkin otettiin mukaan yhteisiin juttuihin, kuten risteilyt jne. Silti oli vaikea luottaa. Muistan, että aina välillä mietin ”puhuukohan noi musta pahaa selän takana?”, koskaan en mitään kuullut, mutta aikaisemmat kiusaamiskokemukset olivat jättäneet jäljet.

Nyt jo kahdeksan vuotta työelämässä olleena ei töissä ole koskaan tullut tunnetta, että selän takana puhuttaisiin pahaa tai vastaavaa. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja heihin luottaminen on silti edelleen hankalaa. Osan ihmisten kanssa voi olla pinnallisella tasolla ystäviä, mutta heidän kanssa ei voi tai pysty puhumaan vakavista tai mieltä painavista asioista. Onneksi elämääni on Kalenterimanian kautta päätynyt ystäviä, joiden kanssa voi puhua asioista. Silti menneisyyden arvet välillä saavat miettimään ja kokemaan ulkopuolisuutta.

Kalenterimania on yhteisönä tuonut paljon ihmisiä saman harrastuksen ympärille ja on helppo kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä jakaa omia askarteluja ihmisille, jotka ymmärtää tätä harrastusta.