Avainsana: lapsi

Päiväkirjan kirjoittamisesta

Muistan ihailleeni tarhaikäisenä Tiimareissa ja kirjakaupoissa hienoja lukollisia päiväkirjoja. Ei mun elämässä mitään jännittävää silloin tapahtunut, mitä olisi tarvinnut alkaa kirjaamaan ylös, mutta jotenkin nuo kauniit kirjat vaan kiehtoivat. Lapsena koetun, ikuisuudelta tuntuneen haikailun jälkeen, sain lopulta syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen päiväkirjani – ja ai että miten hienoa oli omistaa tuo ruusukantinen lukittava kirja!

En ole kirjoittanut päiväkirjaa vuosiin, sillä jo lapsena niihin kirjoittamisen ylläpitäminen tuntui mahdottomuudelta. Ne olivat vähän kuin Tamagotcheja, jotka vaan lopulta jätettiin kuolemaan jonnekin laatikon pohjalle, kun niiden hoitaminen alkoi kyllästyttää. Tämän takia allekirjoittaneen laatikoista löytyy yhä kymmeniä aloitettuja päiväkirjoja ja muutamia kuolleita Tamagotcheja – mukaanlukien tämä kuusivuotislahjaksi saamani päiväkirja, ja nelivuotiaana Ruotsinlaivalta kinuttu pinkki Tamagotchi.

Päiväkirjan sisältö on juurikin niin laadukasta, mitä voi olettaa ala-asteen aloittamista odottavalta Miljalta. Tai en oikeastaan tiedä millaisia oletuksia teillä on siitä, millainen kyseinen Milja on ollut, mutta tykkäsin kovasti kirjoittaa jo silloin. Oma päiväkirja oli loistava paikka kanavoida tuota kuusivuotiaan tajunnanvirtaa upeine harakanvarpaineen. Käsialani on yhä onnettoman surkea, mutta sentään pari askelta ollaan senkin kehittymisessä päästy eteenpäin.

En millään osaa kertoa, olenko päivännyt ensimmäisen upean ”laulun” tammikuun toiselle päivälle, vaiko kenties helmikuun puolelle. Vuosiluku 1999 sentään on melkein selkeä lukea, vaikka numerot ovatkin hieman erilaisia kuin mihin olen nykypäivänä tottunut. Voi olla myös täysin mahdollista, että olen päättänyt kirjoittaa päivämäärän peilin kautta. Mitään skenaariota ei voi laskea pois, kun kyseessä on ensimmäisen päiväkirjan käsiinsä saanut Milja.

Laulujen päärooleissa nähdään erilaisia eläimiä, joilla tuntuu olevan suurempiakin ongelmia olla ystäviä eri lajien kanssa, ja ne jostain syystä ”loikkivat” tai ”eksyvät” aina metsään. Kissan kaveriksi ei ole käynyt pupu, sillä pupu on kissan mielestä ollut ”liian iso.” En todellakaan tiedä millaisia jättiläiskaneja olen pienenä nähnyt, sillä jokainen tapaamani kissa on poikkeuksetta ollut tapaamiani kaneja isompi. Jostain syystä olen myös kokenut, että ”kotihin” on runollisempi tapa kirjoittaa sana ”kotiin” – tämän faktan on pakko olla tullut jostain lastenlaulusta tai -tarinasta, sillä vaikka puhun oudon formaalisesti myös Internetin ulkopuolella, on ”kotihin” vähän turhan absurdia kieltä jopa minulle.

Eläinten eksyessä jatkuvasti metsään tapaamaan toisia puhuvia olentoja, on runosuoneni sykkinyt myös upeiden tarinoiden myötä. Halloween on jo pienenä ollut lempipyhäni, minkä voi päätellä tästä upeasta taiteellisesta valinnasta, joka löytyy eläinlaulujen jälkeiseltä sivulta. Tässä vaiheessa olen myös jättänyt päivämäärien merkitsemisen pois, mutta tiedän etten ole pitänyt tätä(kään) päiväkirjaa muutamaa kuukautta pidempään elossa. Kuten niitä Tamagotchejakaan.

Pienten kirjainten oppiminen helpotti huomattavasti luetunymmärtämistä tarinoiden kannalta, mutta ne eläimet on tosiaan nyt jätetty sinne metsään pyörimään. Sen sijaan olen pitänyt sokeripaloja ilmeisen taitavina kävelijöinä, ja olen ollut hyvin perillä sokerin sulamistodennäköisyydestä vesiolosuhteissa. Dramaattinen juonenkäänne todella dramaattisen ja pitkän tarinan lopettamiseen, tiedän. En tiedä, onko ”yht’äkkiä’ vai ”kotihin” pahempi miljaismi, mutta voin ainakin hyvin lämmöllä todeta olleeni stereotypia itsestäni jo vuonna 1999.

Mikäli teillä on lapsia – lykätkää niille käsiin oma soma päiväkirja. Saatte varmasti hupia, mikäli lapsistanne löytyy vähänkään yhtä taiteellisia kirjailijasieluja, kuin kuusivuotias Milja on ollut. Voittaa aina jatkuvasti piipittävät Tamagotchit, jotka lapsesi varmasti jossain vaiheessa määrätietoisesti murhaa.

– Milja, pian 26-vuotias sellainen

p.s. upeita lapsuudenmuistoja pääsee kurkkaamaan myös AJ:n ja Inkan päiväkirjoista nimien linkkien takaa!

Lapsen memory planner

Kun viime vuoden lopulla sain vihdoin käsiini Heidi Swappin isomman memory plannerin olin täysin rakastunut. Swappin tuotteet ovat kauniita, herkkiä. En kuitenkaan ollut mitenkään päin sinut memory plannerin viikkoaukeaman kanssa joten kalenteri jäi lopulta käyttämättä. Monta kuukautta pohdin mihin käyttöön sen ottaisin, sillä en todellakaan halunnut luopua siitä. Kaunis kuin mikäkin. Ajattelin positiivisuuspäivyriä, mutta lopulta totesin että alan keräämään lapselleni ns muistokalenteria. Nyt kalenteri on ollut käytössä hieman yli neljä kuukautta ja se toimii yllättävän hyvin.

 Kirjaan joka päivä muutamalla lauseella ylös päivän tapahtumia. Kyseessä voi olla ihan pelkästään ”käytiin kaupassa, ostettiin sitä ja tätä ja tuota”. Kyseessä on siis ihan arkisia lauseita, pieniä paloja meidän arjestamme. Kirjaan sairastelut, uusia opittuja sanoja ja muita kehitysaskeleita. Mutta myös esimerkiksi vierailut, tapaamiset ja lemppariruuat. Kirjoitan ylös jos olemme leiponeet yhdessä, mutta myös ne kaikkein raskaimmat päivät jolloin mikään ei ole hyvin. Ei mikään. Uhmailut, itkupotkuraivarit ja muut yhteentörmäykset.

Koristelussa käytän tarroja, washeja, project life-kortteja ja oikeastaan kaikkea samaa sälää kuin omassakin kalenterissani. Paitsi että mukana on jonkin verran myös kuvia. Välillä annan tyttäreni valita koristelut tai esimerkiksi tarrat. Jos antaisin hänen päättää värit olisi kaikki pinkkiä. Kaiken kaikkiaan uskon että tästä tulee kiva muisto jota selailla myöhemmin. Tyttäreni on kuitenkin vasta kaksivuotias joten pahemmin hänelle ei omia muistoja tästä ajasta jää. Uskon kuitenkin että aikuisiällä on hauska lueskella miten päivämme ovat sujuneet. Muutenkin haluan enemmän keskittyä arkeen, pieniin asioihin ja ilonaiheisiin, enkä aina kulkea pää pilvissä. Tämä on hyvä mahdollisuus pysähtyä aina iltaisin miettimään päivän kulkua ja tapahtuneita asioita.

Lapsen memory plannerin kanssa on sama juttu, kuin oman kalenterin kohdalla: siihen voi kuluttaa ihan niin paljon aikaa ja energiaa sekä rahaa, kuin haluaa. Itse en kuitenkaan koristele joka ilta, kirjaan ainoastaan asioita ylös. Koristelen sitten kun minulla on aikaa ja energiaa keskittyä siihen mitä teen. Pyrin olemaan ottamatta tästä paineita, sillä liian usein asetan itselleni hirveitä vaatimuksia joka syö ilon tekemisestä. En halua että se näkyy jäljessä.