Yhden yksittäisen lempimuiston valinta on käytännössä mahdotonta minulle, Kalenterimaniaan mahtuu niin paljon hyviä muistoja vuosien varrelta. Ehdottomasti parhain juttu on kuitenkin ollut Kalenterimanian mukanaan tuomat ihmiset, erityisesti Inka. Sanon tässä nyt julkisesti teidän kaikkien lukijoiden nähden, että Inka jumankauta sinä olet minulle ja Mannalle rakas.
Huolimatta siitä, että olen edelleen katkera, että Mannan ensimmäiset pääjalkaiset päätyivät piirretyksi Inkan bujoon. Se kuitenkin ehkä kertoo kaiken oleellisen suhteestamme. Tiedän, että tässä minulla on ystävyys jota ei hetkauta välimatkat ja murheet. Välillä voi olla viikkoja ettei vaan ehditä juttelemaan, mutta tiedän, että jos tuntuu siltä että maailman murheet painavat liikaa harteilla, Inka kuuntelee ja on läsnä. Aina.
Inka on myös ensimmäisiä ihmisiä, joille haluan kertoa ja jakaa kaiken hyvän mitä minun ja Mannan elämässä tapahtuu. Ja on se sitten kuinka pieni onnenmurena, tiedän että Inka on aina aidosti onnellinen ja iloinen puolestamme.
Tärkeintä kuitenkin ehkä on se ystävyyden tasapaino. Se, että ei tarvitse miettiä mitä toinen oikeasti ajattelee, tai pohtia että onko tämä nyt tyhmä juttu kerrottavaksi. Ei ole. Ei ikinä. Tänä kesänä sain vihdoin myös tavata Inkan miehen ja pakko sanoa, että mies hurmasi Mannan täysin. En sitten tiedä oliko ostetulla jäätelöllä jotain tekemistä asian kanssa.
Mutta kuitenkin, tässä kohtaa! Iso kiitos Kalenterimania, että olet tuonut Inkan elämääni.
Uuden vuoden alussa on hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä kaikkea tämä kalenteriharrastus ja erityisesti Kalenterimania ovat minulle tässä vuosien aikana tuoneet.
Löysin tieni Kalenterimanian Facebook-ryhmään joskus alkusyksystä 2017. Todella vaikea uskoa, että siitä on toisaalta jo niin kauan, mutta silti vasta niin vähän aikaa. Oliko elämää ennen Kalenterimaniaa? No olihan sitä, mutta silloin en vain tiennyt paremmasta!
Olen aina ollut ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen ihminen, mutta samaan aikaan hyvin arka uusissa tilanteissa ja uusien tuttavuuksien kanssa. Sama tapahtui, kun liityin Kalenterimaniaan. Pitkään lähinnä seurailin keskusteluja kommentoimatta mihinkään. Mietin jopa jokaista tykkäystä erikseen. Mitä ne kertoisivat minusta ihmisenä?
Kalenterimania on ensimmäinen ja ainut Facebook-ryhmä tai ylipäätään internetyhteisö, jossa olen lopulta uskaltautunut avaamaan suuni ja pikkuhiljaa olemaan kuin kotonani. Näin reilut kaksi ja puoli vuotta myöhemmin tuntuu suorastaan hassulta, etten aluksi meinannut uskaltaa sanoa mitään tai ottaa osaa keskusteluihin. Nykyään kun en malta juurikaan pysytellä hiljaa!
No mitä sitten olisin menettänyt, jos en olisi uskaltanut ruveta osaksi tätä hienoa yhteisöä? Tämä on helppo kysymys, johon on useampi vastaus. Aloitetaan ihmisistä. Ryhmä on täynnä mahtavia ja lahjakkaita persoonia, joihin minulla on ollut ilo tutustua. Osaa näistä tyypeistä voin kutsua ystävikseni ja se jos mikä on hienoa. Minä kun kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat sitä mieltä, että ystäviä ei voi koskaan olla liikaa. Usein sitä myös tuppaa ajattelemaan, että merkittävät ihmissuhteet solmittiin jo viimeistään opiskeluaikana eikä sitä enää näin myöhemmin löydä uusia ystäviä. Tuo ajattelutapa on väärä, ja sen olen myös saanut tässä parissa vuodessa itse huomata.
No mistä muusta olisin jäänyt paitsi? En olisi päässyt kokemaan sitä ainutlaatuista yhteisöllisyyttä, joka Kalenterimaniassa vallitsee. On aivan käsittämättömän hienoa, miten niin monet samanhenkiset ihmiset ovat päätyneet yhteen paikkaan, ja miten niin monet manialaiset päivittäin inspiroituvat toisistaan ja samalla inspiroivat itsekin muita. Itse en muista kokeneeni tämän tasoista inspiroitumista montaa kertaa aiemmin elämässäni.
Kalenterimaniassa oleminen on myös opettanut minulle aivan valtavasti itsestäni. Olen oppinut nauttimaan pienistä onnistumisista ja olemaan ylpeä tekemisistäni. Olen uskaltanut kokeilla uusia juttuja askartelun saralla ja olen oikeastaan löytänyt koko käsillä tekemisen ilon. Minä kun en ole koskaan ollut kovin kätevä käsistäni ja koulussa tehtävät askartelut ja käsityöt ovat olleet lähinnä pakkopullaa. Nyt kuitenkin saatan löytää itseni tekemästä shakereita tai laminoimasta taskuja traveler’s notebookiin. Olen jopa osallistunut ryhmässä doodle challengeen eli piirtämishaasteeseen, vaikka piirtämistaitoni ovat suorastaan olemattomat.
Aina välillä katson hieman kateellisena muiden tekemisiä ja harmittelen, kun en itse osaa tehdä vastaavia. Kiitos ryhmän monenkirjavan harrastajajoukon muistan kuitenkin yleensä, että on olemassa yhtä monta tapaa harrastaa kuin on harrastajiakin. Koko tämän tekemisen hienous taitaa piillä juuri siinä.
