Avainsana: lapsi

Perjantaipäiväkirja – Mira

Rakas perjantaipäiväkirja,

juuri nyt olen Islannissa. Mutta kun kirjoitan tätä, olen vielä kotona Turussa, matka on vasta ajatuksissa. En ole matkustanut vuosiin. Tai toki, olen käynyt Tukholmassa ja Tallinnassa ja matkustanut ihan kotimaassa, mutta en ole lentänyt mihinkään. Se jännittää. Rehellisesti, ensimmäistä kertaa mietin, että mitä sitten jos jotain tapahtuukin kun olen poissa? Jos rajanaapuri päättää hyökätä meille, jos minulle sattuu jotain, jos lapselle sattuu jotain? Onneksi lapsi sentään on turvallisessa ja luottavassa paikassa, sillä rakas ystäväni Linkinen on luvannut ottaa lapseni huomaansa.

Huomaan, että työ on alkanut vallata enemmän ja enemmän aikaani. Ja se on mahdollista vain, koska lapseni kasvaa ja itsenäistyy. On samalla kutkuttavaa ja pelottavaa ajatella, että enää ei mene kauan, kun hän huitelee kaupungilla ystäviensä kanssa. Pitää uskaltaa päästää irti. Onneksi minulla on työni, koska ilman sitä napanuora olisi edelleen tiukka.

Kalenterimania on perustettu, kun olin vielä kotiäiti. Tyttäreni oli hyvin pieni, hän on kasvanut askartelutarvikkeiden ja kirjapinojen keskellä. Sen lisäksi viimeiset vuotensa hän on viettänyt minun kanssani töissä. Jos käyttäisin sanaa siunattu, sanoisin nyt että olen siunattu, koska minulla on juuri tämä työpaikka. Se on mahdollistanut paljon, mutta pakko myöntää etten ihan heti keksi missä toisessa työpaikassa vastaanotto olisi ollut samanlainen, kuin täällä.

Täällä olemme osa yhteisöä, kai tätä voisi sanoa jonkinlaiseksi perheeksi. Nämä ihmiset ovat ottaneet paitsi minut avosylin vastaan, myös tyttäreni. Kun esimieheni ilmoitti, että lähden Islantiin, hän sanoi että on miettinyt lastani ja hän voi hoitaa tytärtäni reissun ajan. Ja se kertoo paljon, että hän huomioi töitäni pohtiessaan myös lapseni. Ja haluaa olla mahdollistamassa minun kasvuani. Se merkitsee minulle paljon.

Palataan matkani jälkeen,

Mira

Päiväkirjan kirjoittamisesta

Muistan ihailleeni tarhaikäisenä Tiimareissa ja kirjakaupoissa hienoja lukollisia päiväkirjoja. Ei mun elämässä mitään jännittävää silloin tapahtunut, mitä olisi tarvinnut alkaa kirjaamaan ylös, mutta jotenkin nuo kauniit kirjat vaan kiehtoivat. Lapsena koetun, ikuisuudelta tuntuneen haikailun jälkeen, sain lopulta syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen päiväkirjani – ja ai että miten hienoa oli omistaa tuo ruusukantinen lukittava kirja!

En ole kirjoittanut päiväkirjaa vuosiin, sillä jo lapsena niihin kirjoittamisen ylläpitäminen tuntui mahdottomuudelta. Ne olivat vähän kuin Tamagotcheja, jotka vaan lopulta jätettiin kuolemaan jonnekin laatikon pohjalle, kun niiden hoitaminen alkoi kyllästyttää. Tämän takia allekirjoittaneen laatikoista löytyy yhä kymmeniä aloitettuja päiväkirjoja ja muutamia kuolleita Tamagotcheja – mukaanlukien tämä kuusivuotislahjaksi saamani päiväkirja, ja nelivuotiaana Ruotsinlaivalta kinuttu pinkki Tamagotchi.

Päiväkirjan sisältö on juurikin niin laadukasta, mitä voi olettaa ala-asteen aloittamista odottavalta Miljalta. Tai en oikeastaan tiedä millaisia oletuksia teillä on siitä, millainen kyseinen Milja on ollut, mutta tykkäsin kovasti kirjoittaa jo silloin. Oma päiväkirja oli loistava paikka kanavoida tuota kuusivuotiaan tajunnanvirtaa upeine harakanvarpaineen. Käsialani on yhä onnettoman surkea, mutta sentään pari askelta ollaan senkin kehittymisessä päästy eteenpäin.

En millään osaa kertoa, olenko päivännyt ensimmäisen upean ”laulun” tammikuun toiselle päivälle, vaiko kenties helmikuun puolelle. Vuosiluku 1999 sentään on melkein selkeä lukea, vaikka numerot ovatkin hieman erilaisia kuin mihin olen nykypäivänä tottunut. Voi olla myös täysin mahdollista, että olen päättänyt kirjoittaa päivämäärän peilin kautta. Mitään skenaariota ei voi laskea pois, kun kyseessä on ensimmäisen päiväkirjan käsiinsä saanut Milja.

Laulujen päärooleissa nähdään erilaisia eläimiä, joilla tuntuu olevan suurempiakin ongelmia olla ystäviä eri lajien kanssa, ja ne jostain syystä ”loikkivat” tai ”eksyvät” aina metsään. Kissan kaveriksi ei ole käynyt pupu, sillä pupu on kissan mielestä ollut ”liian iso.” En todellakaan tiedä millaisia jättiläiskaneja olen pienenä nähnyt, sillä jokainen tapaamani kissa on poikkeuksetta ollut tapaamiani kaneja isompi. Jostain syystä olen myös kokenut, että ”kotihin” on runollisempi tapa kirjoittaa sana ”kotiin” – tämän faktan on pakko olla tullut jostain lastenlaulusta tai -tarinasta, sillä vaikka puhun oudon formaalisesti myös Internetin ulkopuolella, on ”kotihin” vähän turhan absurdia kieltä jopa minulle.

Eläinten eksyessä jatkuvasti metsään tapaamaan toisia puhuvia olentoja, on runosuoneni sykkinyt myös upeiden tarinoiden myötä. Halloween on jo pienenä ollut lempipyhäni, minkä voi päätellä tästä upeasta taiteellisesta valinnasta, joka löytyy eläinlaulujen jälkeiseltä sivulta. Tässä vaiheessa olen myös jättänyt päivämäärien merkitsemisen pois, mutta tiedän etten ole pitänyt tätä(kään) päiväkirjaa muutamaa kuukautta pidempään elossa. Kuten niitä Tamagotchejakaan.

Pienten kirjainten oppiminen helpotti huomattavasti luetunymmärtämistä tarinoiden kannalta, mutta ne eläimet on tosiaan nyt jätetty sinne metsään pyörimään. Sen sijaan olen pitänyt sokeripaloja ilmeisen taitavina kävelijöinä, ja olen ollut hyvin perillä sokerin sulamistodennäköisyydestä vesiolosuhteissa. Dramaattinen juonenkäänne todella dramaattisen ja pitkän tarinan lopettamiseen, tiedän. En tiedä, onko ”yht’äkkiä’ vai ”kotihin” pahempi miljaismi, mutta voin ainakin hyvin lämmöllä todeta olleeni stereotypia itsestäni jo vuonna 1999.

Mikäli teillä on lapsia – lykätkää niille käsiin oma soma päiväkirja. Saatte varmasti hupia, mikäli lapsistanne löytyy vähänkään yhtä taiteellisia kirjailijasieluja, kuin kuusivuotias Milja on ollut. Voittaa aina jatkuvasti piipittävät Tamagotchit, jotka lapsesi varmasti jossain vaiheessa määrätietoisesti murhaa.

– Milja, pian 26-vuotias sellainen

p.s. upeita lapsuudenmuistoja pääsee kurkkaamaan myös AJ:n ja Inkan päiväkirjoista nimien linkkien takaa!