Perjantaipäiväkirja – Suvi

Heipparallaa ja mukavaa ensimmäistä maaliskuun 2023 perjantaita. Tänään on minun vuoroni aloittaa perjantaipäiväkirja. Taidan aloittaa koko setin palaamalla ajassa taaksepäin, kauas taaksepäin, vuoteen 2014.

Olin 19-vuotias, kun muutin omilleni lapsuudenkodistani. Olin myös 19-vuotias, kun sain AD/HD-diagnoosin. Kodinpitoni ja arkeni oli aika kyseenalaista pitkän aikaa. Olin selvinnyt lukion kolmen ällän taktiikalla (lukio lukematta läpi + meillä Alko lukuloma) ja jatkoin samaa rataa aikuiskoulutuksessa. Kouluvuosista jo ennen aikuisikää päällimmäinen muistoni on se, että kotiin raahauduttuani olin lopen uupunut ja nukuin usein ja pitkiä päiväunia, ymmärtämättä oikeastaan miksi olin niin pohjattoman väsynyt jatkuvasti. Ensimmäisessä omassa kodissa pyykit homehtuivat märkinä koneeseen ja tiskivuori keittiössä teki samoin. Minulla ei ollut juuri ollenkaan arjenhallintataitoja. Kouluun ja sovittuihin juttuihin menin usein myöhässä, joskus jopa ilmoitin itseni sairaaksi koska en päässyt ajoissa ylös sängystä.

Kalenterimaniaan löysin tieni vuodenvaihteessa 2016-2017 ja oikeastaan vasta siitä on alkanut hidas ja kuoppainen ylämäki tuolta kuvailemastani eittämättä homeisesta tilanteesta. Olen kyllä näennäisesti pitänyt kalenteria ja muistikirjoja ja -vihkoja, ainakin viikon tai pari päivää kerrallaan yhtä ja samaa, mutta sillä ei oikeastaan ole ollut mitään tekemistä arjen hallinnan kanssa. Koulut tuli kuitenkin käytyä alarimaa hipoen ja aloitin työelämän heti koulujen loputtua. Ehdin työskennellä niin kaupan kassalla, dementiaosastolla kuin trukkikuskinakin. Oikein mikään ei tuntunut oikeasti omalta jutulta, työpaikkoihin sopeutuminen oli vaikeaa ja kolme vuotta epäsäännöllisin työajoin trukkia ajettuani olin tullut siihen pisteeseen, että muutos oli tapahduttava tai (mielen)terveys olisi pettänyt minut täysin.

Menin nykyiselle työnantajalleni töihin päiväkotiin vuonna 2019. Työ päiväkodissa mahdollisti huomattavasti säännöllisemmän elämänrytmin ja arvaatteko mitä? Uskaltaisin sanoa, että vasta viimeiset kaksi vuotta olen alkanut saada kaikkea arjen mönjää ja massaa hallintaani. Eli oikeastaan oikeasta diagnoosista vasta yhdeksän vuoden kuluttua, nyt, voin sanoa, että hallitsen arkeni palasia paremmin kuin koskaan ennen. Olen ehtinyt olla lainopillisesti aikuinen kymmenen vuotta, ja vasta nyt uskallan sanoa, että olen Oikea Aikuinen. Olen ehtinyt tukahduttaa pahaa oloani tuhansien eurojen osamaksuostoksilla, sokerikoukulla, alkoholilla, you name it.

Vuonna 2021, 112-päivänä tein positiivisen raskaustestin. Se oli hurjaa, jännittävää aikaa. Se oli myös hetki, kun kaikki, siis ihan kaikki, piti laittaa ihan oikeasti mietintämyssyyn. Arki, kotiaskareet, rytmit. Kaikki. Koin jopa, ja koen välillä edelleen hirveää painetta äitiydestä siinä mielessä, että minun tulee ylläpitää ja pyörittää lapselleni turvallista rytmin siivittämää arkea. Jos jotain pelkäsin, niin siinä epäonnistumista. Halusin ennen kaikkea näyttää, etten ole sellainen luuseri, millaisen arkea olin siihen asti voinut puolihuolimattomasti elää.

Varsinainen kuntoutuminen otti kunnollisen käänteen reipas vuosi sitten, kun löysin vahingossa nettiä selaillessani OmaVäylä-kuntoutuksen. En ollut sellaisesta ennen kuullutkaan ja tosi monet psyykkisen puolen hoitokontaktit ovat olleetkin pätkittäisiä tai loppuneet puhki kuluneeseen ”Soita, jos jotain tulee”-fraasiin. Onni onnettomuuksissa, että kun Sointu – esikoiseni – oli ihan pieni ja isäni sairastui vakavasti, sain neuvolan kautta pysyvän hoitokontaktin terveyskeskukseen psykiatriselle sairaanhoitajalle ja sen rinnalla olen koko menneen vuoden käynyt kuntoutuksessa. Ehkä siinä on kolmen kombo, jolla voidaan todeta elämänlaatuni todella parantuneen: äitiys, sairaanhoitajan vastaanotto ja kuntoutus. Kuntoutuksessa olen huomannut monia asioita, jotka liittyvät nimenomaan AD/HD:hen ja todella, todella moni asia on auennut ihan eri lailla. Nyt tiedän, miksi pääosin nukuin aina koulun jälkeen. Nyt tiedän, miksi tiskit jäivät kokoajan pesemättä tai miksi pyykit homehtuivat koneeseen. Ja oikeastaan myös, miksi minulle on niin hyvin sopinut arki, jossa minä ja Sointu olemme käyneet kolme päivää viikossa töissä ja päiväkodissa sekä huilanneet loput päivät. Nyt elämme jälleen murrosaikaa, sillä perheemme kuopus saapuu näillä näppäimillä täydentämään – tai räjäyttämään – koko komeuden, se jää nähtäväksi.

Tänä päivänä en enää kutsuisi itseäni luuseriksi. Tänä päivänä kutsun itseäni Oikeaksi Aikuiseksi, joka on onnistunut luomaan työllä, taidolla, tuskalla, järjellä ja vähän tuurillakin ihan Oikean Arjen. Lupaan kirjoittaa siitä lisää seuraavalla vuorollani. Koen kuitenkin, että ilman tätä pohjustusta, en voi esitellä nykyisyyttäkään. Kuullaan siitä ensi kerralla!

Rakkaudella, Suvi

Kalenteriharrastuksen kulmakivet – Janita R.

Tässä postaussarjassa ylläpito pohtii sitä, mitkä asiat ns. vaaditaan siihen, että tämä harrastus on ylipäätään mahdollinen. Aihe on tärkeä, koska helposti – etenkin aluksi – sitä hullaantuu kaikesta mitä meidän ihanat kauppiaat tarjoaa; haluaa kokeilla aivan kaikkea. Ja niin tavallaan kävi myös mulle. On siellä kaappien perällä jos jotakin hutiostoiksi laskettavaa. Nyt on kuitenkin mun vuoro kertoa teille, mitkä asiat on harrastukselle ne, joista en luovu.

Jaan kulmakivet omalla kohdallani kahteen kategoriaan: fyysiset asiat kuten tuunaustarvikkeet ja asiat jotka mahdollistavat inspiraation ylläpitämisen. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat ehdottomasti (lempi)kynät ja hyvälaatuinen paperi. Periaatteessahan kirjoittamiseen riittää mikä tahansa vihko ja kynä, josta irtoaa vähän väriä, mutta käytännössä laadukas paperi ja omia mieltymyksiä vastaava kynä tuottaa mulle niin paljon iloa, etten ala tästä tinkimään – ellei ole pakko. 

Paperien suhteen en ole turhan nirso, mutta koska pidän ensisijaisesti kirjoittamisesta, minulle paperin karheus ei ole ominaisuus, jota paperilta haen. Sen lisäksi että paperille on helppo kirjoittaa, suosin myös paperia, joka ei liiemmin vuoda tai ghostaa. Toisaalta voin ihan hyvin käyttää perus Leuchtturmin paperia, joten se, jos hiukan kuultaa läpi, ei maailmaa kaada.  Olen viime vuosina tykästynyt erityisesti Hobonichien myötä tutuksi tulleeseen Tomoe River -paperiin. Kyseinen paperi kestää hyvin musteita ja on melko sileää, ja siten siihen on uskomattoman sujuvaa kirjoittaa. Tästä päästäänkin toiseen kulmakiveen eli kyniin. Aivan uuden potenssin kyseinen paperi sai siitä, kun hoks

asin testata fountain peniä eli täytekynää. Omani on Kawecon Skyline Sport fine kärjellä ja sehän suorastaan liukuu kyseisellä paperilla. Samaa tekee toinen, jo pitkään suosikkikynän titteliä kantanut Mujin 0.38. Molemmissa arvostan juurikin kapeaa kirjoitusjälkeä ja tapaa, jolla muste tuntuu virtaavan ilman sen kummempia testejä joka kerta, kun kynän ottaa käyttöön. 

Kolmas ja neljäs kulmakivi ovat konkreettisia asioita, jotka ovat muistin tukena arjessa ja kalenteroinnissa. Unohtaisin vaikka oman pääni, kalenteriin merkitsemisestä puhumattakaan, joten teen usein nopeita merkintöjä puhelimen kalenteriin. Koitan myös pitää siellä kaikki sellaiset asiat, jotka voivat olennaisesti vaikuttaa suunnitelmien tekoon tulevaisuudessa. Rakastan analogista kalenteria, mutta digitaalisen muokattavuus ja helppous pelastaa monta kertaa viikossa. Tämän lisäksi käytän fyysisten posti-it notejen lisäksi myös niitä digitaalisia puhelimessa. Niihin saa helposti kerättyä niin hajanaiset ajatukset kuin kauppalistat silloin, kun paperia ja kynää ei ole saatavilla. En ole koskaan ajatellut, että digitaalinen ja analoginen sulkisivat toisiaan pois, ne vain täydentävät ja paikkaavat elämässäni toinen toisiaan.

Tuunaustarvikkeet eivät sinällään ole minulle mikään pakko harrastuksessa. Inspiraatio sen sijaan on, koska olen niitä ihmisiä, joilla harrastukset tulevat ja menevät, enkä tee juuri mitään, jos siihen ei ole fiilistä. Se taas millä ylläpidän sitä kuuluisaa fiilistä: yhtenä tärkeimmistä asioista on rauhallinen paikka, jossa saan keskittyä, joka onkin viides kulmakivi kohdallani. Tässä tapauksessa rauhallisuus ei välttämättä tarkoita sitä, että minun pitäisi olla kotona juuri omassa työtilassa, vaan sitä, että olen jossain missä minulla on kotoisa olo. Usein planneri on mukana vaikkapa kirjastossa tai kahvilassa.

Toinen tärkeä tunnelmaan ja keskittymiseen liittyvä asia ja kulmakivi numero kuusi omalla kohdallani on musiikki ja podcastit tai äänikirjat. Saan niistä paljon inspiraatiota tekemiseeni ja hyvät kuulokkeet mahdollistavat hetken rauhaa missä tahansa. Viimeisenä kohtana on se tärkein: yhteisö. Löysin Kalenterimanian ja sen ihmiset vahingossa, mutta te kaikki olette olleet mulle jatkuva inspiraation lähde. Jokainen upea postaus missä tahansa kanavassa ylläpitää sitä halua kokeilla ja oppia. On myös upeaa nähdä millainen tuki ja turva tämä yhteisö voi olla. 

Siinä olivat minun harrastukseni mahdollistavat asiat. Mikä on sellainen konkreettinen tai aineeton asia jota ilman et tulisi toimeen?

-Janita R.