Avainsana: arjen kaaos

Perjantaipäiväkirja – Janita R.

Rakas perjantaipäiväkirja,

kevät ehti jo pitkälle ja kesä kurkkii aivan nurkan takana, kun tuli mun vuoro kirjoittaa kuulumisiani. Tätä kirjoittaessa mulla on viimeinen työviikko ennen lomaa – mun pitäisi pursuta suunnitelmia ja olla innoissani lomasta. Nimen omaan pitäisi. Olen niitä ihmisiä, joille kevät ja valon lisääntyminen ei lisää jaksamista, eikä iloa elämään. Itse asiassa kevät ja osin myös kesä on henkilökohtaisesti raskainta aikaa vuodessa.

Muistatteko, kun lapsuudessa odotettiin hurjan paljon ikuisuuden kestävää kesälomaa ja loputtomia päiviä rannalla tai leikkipuistossa? Niin odotin minäkin, mutta sen sijaan, että olisin odottanut aikaa jota viettää kavereiden kanssa, odotin kaikkia niitä päiviä, jotka voisin viettää lukien. Kesä oli sitä aikaa, jolloin näin vähemmän niitä ihmisiä, joiden takia en halunnut mennä kouluun. Koulukiusattuna vuosi pyöri vähän eri tavalla, piti tsempata syksy ja kevät, olla niin näkymätön kuin saattoi. Sitten sai olla muutaman kuukauden omissa oloissaan, tai sitten niiden harvojen ihmisten kanssa, joita saattoi sanoa kaverikseen. Mikään vuosi ei taannut, että kavereita ja seuraa olisi seuraavana kesänä. Ja se, että yhtä aikaa odottaa saavansa olla yksin, mutta pelkää olevansa monta viikkoa yksinäinen, on hämmentävä tunne. Se, että jotain sekä odottaa että ei odota, aiheuttaa usein myös sen, ettei suunnitelmia ole lyöty lukkoon, varsinkaan ajoissa – tai sitten ei edes tiedä, mitä sitä tekisi. Vuosien varrella kevät on myös vienyt multa paljon. On rikki menneitä ihmissuhteita, osan saisi varmaan korjattua puhumalla – toiset on menetetty pysyvästi, eikä mikään määrä ikävää tai sanottuja sanoja tuo heitä enää takaisin.

Kevääseen yhdistyy myös valtava stressi ja kiire. Paineita voi tulla melkein mistä vain, monet varmasti tunnistavat koulumaailmasta sen loputtoman suorituspaineen. Toisinaan tuntuu, että minulla on jäänyt se sama luontainen koululaisen kello päälle ja seurannut aikuisuuteen. Koitan suorittaa mahdollisimman paljon, vaikka olen loputtoman väsynyt. Muiden ihmisten energisyys keväisin tuntuu olevan se normi, johon minä en sovi. Oravanpyörän ainekset alkavat olla valmiit jo hyvissä ajoin ennen allergiakautta. Tämä vuosi tuntui korostetusti siltä, ettei mistään tule mitään. Koti alkoi näyttää siltä, ettei se ole nähnyt imuria todella pitkään aikaan, havahduin viikkoihin, jolloin puhtaat vaatteet loppuvat kesken. Tekemättömien tehtävien lista, jos sen olisi jaksanut meneillään olevalle viikolle tehdä, olisi täyttänyt varmasti useammankin sivun.

Jossain kohtaa havahduin siihen, etten enää muistanut minä päivänä olin pessyt hiukseni tai kuinka kauan on siitä, kun jaksoin nähdä ketään työn ja kodin ulkopuolella. Työt stressasivat ja tuntui siltä, ettei helpointakaan asiaa saa tehtyä kuten kuuluisi tai siinä ajassa kun sen on aiemmin saanut tehtyä. Huijarisyndrooma kuiski korvaan, että ihan pian ne huomaavat, etten osaa. Ettei mun suoriutuminen vastaa sitä tehokkuutta, josta mulle maksetaan. Jos joku kysyi mitä mulle kuuluu heläytin hymyillen sen “Ihan hyvää, vähän on kiirus”. Uskoin sen olevan totta, onhan niistä muistakin keväistä selvitty. Vasta siinä kohtaa, kun minkä tahansa päätöksen teko alkoi ahdistaa ja pienet vastoinkäymiset itkettää, annoin itseni myöntää, ettei tämä vuosi ollutkaan kuten ne aiemmat. Ja se osoittautui hyväksi päätökseksi.

Nyt muutama kuukausi tuon hetken jälkeen, ja kuukauden sairasloman verran fiksumpana ymmärrän, ettei oma toiminta ollut enää ollut viikkoihin järkevää. Masennus, jota olin pelännyt, vähätellyt, juossut karkuun ja tajuamattani ruokkinut. Se vanha tuttu oli kasvanut, käpertynyt hissukseen syliin ja lopulta ollut läsnä kaikkialla. Tällä kertaa se ei ehtinyt kaivaa kovin syvää kuoppaa, jonne minut pudottaa. Tässä kohtaa olen palannut töihin – pienellä prosentilla. Koitan opetella (jälleen kerran) lempeyttä itseäni ja omaa tekemistä kohtaan. Kalenteriharrastus on jäänyt harmillisesti sinne nurkkaan oman kalenterin osalta. Oli aika, kun en ehtinyt, osannut, halunnut tai uskaltanut tehdä kalenterin suhteen mitään vaikka mieli olisi tehnyt. Muistikirja sentään oli aktiivisessa käytössä. Sain kevään aikana voimaa ja iloa niin ryhmästä kuin siitä pöhinästä, jota te murut siellä olette ylläpitäneet! Lisäksi pidin kiinni siitä, etten jätä väliin omia kirjoituslivejäni – ne ovat kirjoitusterapiaa yhtä lailla itselleni. Mua myös piristää, kun pääsen ajattelemaan siinäkin boksin ulkopuolelta, koska teen sitä muille. Jos tekisin haastetta vain itselleni, se jäisi varmaan sivuun siinä missä muukin.

Olen koittanut keskittyä asioihin, joita tykkään tehdä ja opetella sanoittamaan, mitä ne asiat nykyään ovat. Vielä pitäisi opetella sanomaan ei, etenkin silloin kun jaksamista tai kykyä ei vaan ole. Tästä tekstistä tuli odotettua pidempi, olo tuntuu myös osittain helpottuneelta. Tästä ei ole helppoa kirjoittaa, mutta nyt kun se on tehty, pieni paino on nostettu pois omilta harteilta. Tästä suunta ei nyt sitten toivottavasti ole muualle kuin ylöspäin.

Tsemppiterkuin,

Janita R.

Missä tuunaan – Janita R.

Haastepostauksen tiimoilta täällä, ja se missä tuunaan on se paikka missä minä ja kamani satutaan olemaan. Ainakin periaatteessa. En yleensä kanna isoa määrää tuunaustarvikkeita mukanani; ainakin teorian tasolla tuunaamiseen riittää, että mukana on (muutama) lempi kynä ja kulloinkin aktiivisemmin käytössä oleva muistikirja. Siksipä löydänkin itseni kohtalaisen usein esimerkiksi sängyltä tai sohvalta tuunaamasta.

Periaatteessa omistan pienen kirjoituspöydän, mutta sen päälle tuppaa kasaantumaan kaikenlaista muistikirjoista neuletöihin, joten tarpeellisen tilan löytämisestä saisi jotakuinkin oman postaussarjan. Se kertonee ilman kuvaakin että todellisuudessa en siellä tuunaa juuri koskaan. Jos haluan saada aikaan siistimpää jälkeä tai käyttää washeja ja tarroja mun tuunauspaikka löytyy keittiön pöydältä, jonne sitten tuon mukanani sen mitä tarvitsen. Keittiö on kotoisa paikka tehdä asioita, koska kahvi kuuluu olennaisena osana mun journalointiin.

Haluaisin olla niitä ihmisiä joilla tavarat ovat siististi järjestyksessä lipaston laatikoissa tai koreissa pöydällä, mutta se vaatisi muutamia hankintoja kuten esimerkiksi toimivamman ja suuremman kirjoituspöydän ja pienen lipaston. Tällöin saisin keskitetysti kaikki ne muistikirjat ja tuunaustarvikkeet, jotka nykyään ovat ympäri asuntoa erinäisissä laatikoissa ja pöydänkulmilla –  ja aina hukassa kun jotain tarvitsen. Myönnettäköön etten myöskään aina muista siivota tarvikkeita pois kun olen jotain innostunut tekemään, mikä lienee osasyynä siihen että tavarat päätyvät siihen kuuluisaan paikkaan nimeltään hukka. 

-Janita R.