Avainsana: muistelu

Perjantaipäiväkirja – Suvi

Heipparallaa ja mukavaa ensimmäistä maaliskuun 2023 perjantaita. Tänään on minun vuoroni aloittaa perjantaipäiväkirja. Taidan aloittaa koko setin palaamalla ajassa taaksepäin, kauas taaksepäin, vuoteen 2014.

Olin 19-vuotias, kun muutin omilleni lapsuudenkodistani. Olin myös 19-vuotias, kun sain AD/HD-diagnoosin. Kodinpitoni ja arkeni oli aika kyseenalaista pitkän aikaa. Olin selvinnyt lukion kolmen ällän taktiikalla (lukio lukematta läpi + meillä Alko lukuloma) ja jatkoin samaa rataa aikuiskoulutuksessa. Kouluvuosista jo ennen aikuisikää päällimmäinen muistoni on se, että kotiin raahauduttuani olin lopen uupunut ja nukuin usein ja pitkiä päiväunia, ymmärtämättä oikeastaan miksi olin niin pohjattoman väsynyt jatkuvasti. Ensimmäisessä omassa kodissa pyykit homehtuivat märkinä koneeseen ja tiskivuori keittiössä teki samoin. Minulla ei ollut juuri ollenkaan arjenhallintataitoja. Kouluun ja sovittuihin juttuihin menin usein myöhässä, joskus jopa ilmoitin itseni sairaaksi koska en päässyt ajoissa ylös sängystä.

Kalenterimaniaan löysin tieni vuodenvaihteessa 2016-2017 ja oikeastaan vasta siitä on alkanut hidas ja kuoppainen ylämäki tuolta kuvailemastani eittämättä homeisesta tilanteesta. Olen kyllä näennäisesti pitänyt kalenteria ja muistikirjoja ja -vihkoja, ainakin viikon tai pari päivää kerrallaan yhtä ja samaa, mutta sillä ei oikeastaan ole ollut mitään tekemistä arjen hallinnan kanssa. Koulut tuli kuitenkin käytyä alarimaa hipoen ja aloitin työelämän heti koulujen loputtua. Ehdin työskennellä niin kaupan kassalla, dementiaosastolla kuin trukkikuskinakin. Oikein mikään ei tuntunut oikeasti omalta jutulta, työpaikkoihin sopeutuminen oli vaikeaa ja kolme vuotta epäsäännöllisin työajoin trukkia ajettuani olin tullut siihen pisteeseen, että muutos oli tapahduttava tai (mielen)terveys olisi pettänyt minut täysin.

Menin nykyiselle työnantajalleni töihin päiväkotiin vuonna 2019. Työ päiväkodissa mahdollisti huomattavasti säännöllisemmän elämänrytmin ja arvaatteko mitä? Uskaltaisin sanoa, että vasta viimeiset kaksi vuotta olen alkanut saada kaikkea arjen mönjää ja massaa hallintaani. Eli oikeastaan oikeasta diagnoosista vasta yhdeksän vuoden kuluttua, nyt, voin sanoa, että hallitsen arkeni palasia paremmin kuin koskaan ennen. Olen ehtinyt olla lainopillisesti aikuinen kymmenen vuotta, ja vasta nyt uskallan sanoa, että olen Oikea Aikuinen. Olen ehtinyt tukahduttaa pahaa oloani tuhansien eurojen osamaksuostoksilla, sokerikoukulla, alkoholilla, you name it.

Vuonna 2021, 112-päivänä tein positiivisen raskaustestin. Se oli hurjaa, jännittävää aikaa. Se oli myös hetki, kun kaikki, siis ihan kaikki, piti laittaa ihan oikeasti mietintämyssyyn. Arki, kotiaskareet, rytmit. Kaikki. Koin jopa, ja koen välillä edelleen hirveää painetta äitiydestä siinä mielessä, että minun tulee ylläpitää ja pyörittää lapselleni turvallista rytmin siivittämää arkea. Jos jotain pelkäsin, niin siinä epäonnistumista. Halusin ennen kaikkea näyttää, etten ole sellainen luuseri, millaisen arkea olin siihen asti voinut puolihuolimattomasti elää.

Varsinainen kuntoutuminen otti kunnollisen käänteen reipas vuosi sitten, kun löysin vahingossa nettiä selaillessani OmaVäylä-kuntoutuksen. En ollut sellaisesta ennen kuullutkaan ja tosi monet psyykkisen puolen hoitokontaktit ovat olleetkin pätkittäisiä tai loppuneet puhki kuluneeseen ”Soita, jos jotain tulee”-fraasiin. Onni onnettomuuksissa, että kun Sointu – esikoiseni – oli ihan pieni ja isäni sairastui vakavasti, sain neuvolan kautta pysyvän hoitokontaktin terveyskeskukseen psykiatriselle sairaanhoitajalle ja sen rinnalla olen koko menneen vuoden käynyt kuntoutuksessa. Ehkä siinä on kolmen kombo, jolla voidaan todeta elämänlaatuni todella parantuneen: äitiys, sairaanhoitajan vastaanotto ja kuntoutus. Kuntoutuksessa olen huomannut monia asioita, jotka liittyvät nimenomaan AD/HD:hen ja todella, todella moni asia on auennut ihan eri lailla. Nyt tiedän, miksi pääosin nukuin aina koulun jälkeen. Nyt tiedän, miksi tiskit jäivät kokoajan pesemättä tai miksi pyykit homehtuivat koneeseen. Ja oikeastaan myös, miksi minulle on niin hyvin sopinut arki, jossa minä ja Sointu olemme käyneet kolme päivää viikossa töissä ja päiväkodissa sekä huilanneet loput päivät. Nyt elämme jälleen murrosaikaa, sillä perheemme kuopus saapuu näillä näppäimillä täydentämään – tai räjäyttämään – koko komeuden, se jää nähtäväksi.

Tänä päivänä en enää kutsuisi itseäni luuseriksi. Tänä päivänä kutsun itseäni Oikeaksi Aikuiseksi, joka on onnistunut luomaan työllä, taidolla, tuskalla, järjellä ja vähän tuurillakin ihan Oikean Arjen. Lupaan kirjoittaa siitä lisää seuraavalla vuorollani. Koen kuitenkin, että ilman tätä pohjustusta, en voi esitellä nykyisyyttäkään. Kuullaan siitä ensi kerralla!

Rakkaudella, Suvi

Lempimuisto Kalenterimaniasta – Piia

Tämänkertaisen ylläpidon haastepostauksen aiheena on, kuten otsikostakin voi päätellä, lempimuisto Kalenterimaniasta. Liityin ryhmään 2016 ja jo samana vuonna aloitin mukana ylläpidossa. Oma lempimuistoni juontaa juurensa alkuvuoteen 2017, jolloin tapasin ensimmäistä kertaa ihanaisen ryhmämme perustajan Miran sekä muita ryhmäläisiä.

Tapasimme rennon yhdessäolon merkeissä Tampereella ja muistan edelleen, miten valtavasti miitti jännitti. Edellisenä yönä en nukkunut silmällistäkään. Koko junamatka Jyväskylästä Tampereelle meni panikoidessa, kun jännitin niin kovaa, että löydänkö muita miittailijoita perillä juna-asemalta. Olin jo perua koko osallistumiseni, mutta onneksi en kuitenkaan tehnyt sitä, sillä olisin katunut suuresti etten lähtenyt mukaan.

Suuntasimme kahvilan kautta kohti Hämeenpuistoa ja erästä tiettyä liikettä. Arvasit oikein! Vihkokauppa oli päämääränämme. Ihanainen Sandy oli meitä vastassa ja tuli todella tervetullut olo, kun astuimme ovesta sisään.

Vaikka meitä oli monta paikalla samaan aikaan, tervehti Sandy jokaista erikseen ja saimme vapaasti ihastella Vihkokaupan monipuolista tarjontaa. Valikoimaan tutustumisen ohella vaihdoimme kuulumisia ryhmäläisten kesken ja se sama positiivinen fiilis, mikä näkyy ryhmässäkin, vallitsi myös tuossa tapaamisessa. Oli todella ihana tutustua eri ihmisiin, jotka jakavat samanlaisen innostuksen kalentereihin ja niiden tuunaamiseen. Kun on osallistunut ensimmäiseen miittiin, on helpompi lähteä mukaan seuraaviinkin. Itselleni oli helpompi aloittaa tutustuminen pienemmässä miitissä verrattuna kerran vuodessa järjestettävään suurmiittiin.

Kalenterimanian myötä olen saanut tutustua aivan ihaniin ihmisiin, joista on tullut myös ystäviä sanan varsinaisessa merkityksessä. Sellaisina päivinä, kun on niin kiire, ettei lainkaan ehdi ryhmää selailemaan edes pikaisesti, tuntuu kuin jokin oleellinen puuttuisi. Myönnän että Kalenterimania on vienyt suuren palan sydämestäni, enkä ole siitä lainkaan pahoillani.

-Piia