Avainsana: muistelu

Päiväkirjan kirjoittamisesta

Muistan ihailleeni tarhaikäisenä Tiimareissa ja kirjakaupoissa hienoja lukollisia päiväkirjoja. Ei mun elämässä mitään jännittävää silloin tapahtunut, mitä olisi tarvinnut alkaa kirjaamaan ylös, mutta jotenkin nuo kauniit kirjat vaan kiehtoivat. Lapsena koetun, ikuisuudelta tuntuneen haikailun jälkeen, sain lopulta syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen päiväkirjani – ja ai että miten hienoa oli omistaa tuo ruusukantinen lukittava kirja!

En ole kirjoittanut päiväkirjaa vuosiin, sillä jo lapsena niihin kirjoittamisen ylläpitäminen tuntui mahdottomuudelta. Ne olivat vähän kuin Tamagotcheja, jotka vaan lopulta jätettiin kuolemaan jonnekin laatikon pohjalle, kun niiden hoitaminen alkoi kyllästyttää. Tämän takia allekirjoittaneen laatikoista löytyy yhä kymmeniä aloitettuja päiväkirjoja ja muutamia kuolleita Tamagotcheja – mukaanlukien tämä kuusivuotislahjaksi saamani päiväkirja, ja nelivuotiaana Ruotsinlaivalta kinuttu pinkki Tamagotchi.

Päiväkirjan sisältö on juurikin niin laadukasta, mitä voi olettaa ala-asteen aloittamista odottavalta Miljalta. Tai en oikeastaan tiedä millaisia oletuksia teillä on siitä, millainen kyseinen Milja on ollut, mutta tykkäsin kovasti kirjoittaa jo silloin. Oma päiväkirja oli loistava paikka kanavoida tuota kuusivuotiaan tajunnanvirtaa upeine harakanvarpaineen. Käsialani on yhä onnettoman surkea, mutta sentään pari askelta ollaan senkin kehittymisessä päästy eteenpäin.

En millään osaa kertoa, olenko päivännyt ensimmäisen upean ”laulun” tammikuun toiselle päivälle, vaiko kenties helmikuun puolelle. Vuosiluku 1999 sentään on melkein selkeä lukea, vaikka numerot ovatkin hieman erilaisia kuin mihin olen nykypäivänä tottunut. Voi olla myös täysin mahdollista, että olen päättänyt kirjoittaa päivämäärän peilin kautta. Mitään skenaariota ei voi laskea pois, kun kyseessä on ensimmäisen päiväkirjan käsiinsä saanut Milja.

Laulujen päärooleissa nähdään erilaisia eläimiä, joilla tuntuu olevan suurempiakin ongelmia olla ystäviä eri lajien kanssa, ja ne jostain syystä ”loikkivat” tai ”eksyvät” aina metsään. Kissan kaveriksi ei ole käynyt pupu, sillä pupu on kissan mielestä ollut ”liian iso.” En todellakaan tiedä millaisia jättiläiskaneja olen pienenä nähnyt, sillä jokainen tapaamani kissa on poikkeuksetta ollut tapaamiani kaneja isompi. Jostain syystä olen myös kokenut, että ”kotihin” on runollisempi tapa kirjoittaa sana ”kotiin” – tämän faktan on pakko olla tullut jostain lastenlaulusta tai -tarinasta, sillä vaikka puhun oudon formaalisesti myös Internetin ulkopuolella, on ”kotihin” vähän turhan absurdia kieltä jopa minulle.

Eläinten eksyessä jatkuvasti metsään tapaamaan toisia puhuvia olentoja, on runosuoneni sykkinyt myös upeiden tarinoiden myötä. Halloween on jo pienenä ollut lempipyhäni, minkä voi päätellä tästä upeasta taiteellisesta valinnasta, joka löytyy eläinlaulujen jälkeiseltä sivulta. Tässä vaiheessa olen myös jättänyt päivämäärien merkitsemisen pois, mutta tiedän etten ole pitänyt tätä(kään) päiväkirjaa muutamaa kuukautta pidempään elossa. Kuten niitä Tamagotchejakaan.

Pienten kirjainten oppiminen helpotti huomattavasti luetunymmärtämistä tarinoiden kannalta, mutta ne eläimet on tosiaan nyt jätetty sinne metsään pyörimään. Sen sijaan olen pitänyt sokeripaloja ilmeisen taitavina kävelijöinä, ja olen ollut hyvin perillä sokerin sulamistodennäköisyydestä vesiolosuhteissa. Dramaattinen juonenkäänne todella dramaattisen ja pitkän tarinan lopettamiseen, tiedän. En tiedä, onko ”yht’äkkiä’ vai ”kotihin” pahempi miljaismi, mutta voin ainakin hyvin lämmöllä todeta olleeni stereotypia itsestäni jo vuonna 1999.

Mikäli teillä on lapsia – lykätkää niille käsiin oma soma päiväkirja. Saatte varmasti hupia, mikäli lapsistanne löytyy vähänkään yhtä taiteellisia kirjailijasieluja, kuin kuusivuotias Milja on ollut. Voittaa aina jatkuvasti piipittävät Tamagotchit, jotka lapsesi varmasti jossain vaiheessa määrätietoisesti murhaa.

– Milja, pian 26-vuotias sellainen

p.s. upeita lapsuudenmuistoja pääsee kurkkaamaan myös AJ:n ja Inkan päiväkirjoista nimien linkkien takaa!

Inkan tunnustusnurkka – fanitytön leikekirja

En muista, mistä ajatus tämän postauksen kirjoittamiseen lähti. Jostain muuhun kuin postauksiin liittyvästä keskustelusta se lähti, ja luulen sen liittyneen joko poikabändeihin, tai leikekirjojen tekemiseen. Kumpaakaan en heti myöntänyt fanittaneeni tai tehneeni – kunnes tajusin että puhuin ihan läpiä päähäni. Leikekirja. Poikabändi. MINÄHÄN OLEN TEHNYT POIKABÄNDISTÄ LEIKEKIRJAN. Ei, kyseessä ei ole Backstreet Boys. Ei New Kids on the Block. Ja ei, edes Boyzone tai Take That. En edes ole varma, voiko tätä luokitella poikabändiksi, mutta kyseessähän on.. Sunrise Avenue! Voi pojat, että mä elinkin koko sydämestäni Sunrise Avenuelle teini-ikäisenä Inkasena! Samaan aikaan kova juttu oli kyllä myös Marilyn Manson ja rosk- & goottimeno – ristiriitaa much? 😀

Mutta unohdetaan mummoja pelästyttäneet tukkakokeilut ja ei-niin-kauniit mustat silmänrajaukset, ja keskitytään sunkkareihin! Rakkauteni bändiin on omien sanojeni (kyllä, olen kirjannut leikekirjaan ”Mistä kaikki alkoi”-kohdan..) mukaan alkanut, kun Samu ja Raul ovat olleet juontamassa jotain biisilistaa The Voicella, josta olen bändin sitten äkännyt. Biisit Romeo, Fairytale Gone Bad ja Forever olivat aikamoisia radio-ralleja, ja varmasti monelle tuttuja. Itsehän toki omistin levyn jos toisenkin, erikoispainoksineen, ja KAIKKI alkutuotannon biisit tulivat tutuiksi. Tätä postausta kirjoittaessani oli pakko teemaan sopivasti laittaa vanhat tutut biisit soimaan. Yllätyksekseni osasin edelleen sanat todella monesta biisistä lähes kokonaan! Siitä ei enää ole muistikuvaa, että kehen silloiseen teini-ihastukseen olen aikoinaan päässäni rakkaus-aiheisia lyyrikoita yhdistellyt, mutta tarpeeksi monta kertaa ilmeisesti on tullut kuunneltua. Ei nimittäin tarvinnut pahemmin pinnistellä sanoja muistellessa.

Huoneeni seinät olivat pari vuotta melko kirjaimellisesti vuorattu SunriseAve-aiheisilla asioilla; julisteilla, korteilla, nimmarikuvilla (vastauspostit fanikirjeisiin <3) ja lehtileikkeillä. Ja superman-aiheisilla asioilla, koska ilmeisesti se liittyi jotenkin bändiin? Tätä yhteyttä en enää muista. Jos joku muistaa/tietää – saa kertoa! Julisteet, kortit ja muu sälä saivat pysyä seinillä koristeina, mutta lehtileikkeet saivat jossain kohti muuttaa leikekirjan sisälle, varmaan talteen. Ja mikä olisikaan parempi säilö tämmöisille aarteille, kuin kirkkaanpunainen albumi sydänkuosilla. Suosikkia, Demiä, Miss Mixiä.. ja mitähän lie kaikkia muita aikansa suosikkilehtiä tähän onkaan silputtu! Pienimmätkään kuvat eivät varmasti päässeet menemään ohi fanitytön silmiltä, vaan varmasti päätyivät saksittuina fani-albumin väliin.

Lehtileikkeiden lisäksi on kansien väliin kirjattu ne muutama keikka, joille onneni kukkuloilla pääsin osallistumaan. Voin edelleen muistaa sen hurmion fiiliksen joka pikku-Inkalla keikoilla oli, voi että. Merkittäväksi tapahtumaksi on laskettu myös solistin vastaaminen kommenttiin muinoin niin loisteliaassa Irc-Galleriassa. Voi nostalgiaa! Sivuille on myös liimailtu runsaalla kädellä tarroja. Jotkin asiat eivät siis muutu! Onneksi jotkin kuitenkin muuttuvat, tai minulla olisi vieläkin osittain siilii tukka, ja siihen kaljuksi ajeltuna takaraivossani SA:n rumpalin nimikirjaimet. Sami Osalan siis. Jep – kuljin pienen hetken elämästäni ”SO” takaraivossani lukien…

Täytyy kyllä sanoa, että vaikka nolous nostikin päätään kun postauksen kirjoittaakseni kaivoin tämän kansion kaapin perältä, niin onhan tämä omalla tavallaan aika söpö muisto. Jos selviän hengissä kiikkustuoli-ikään, on tätä varmasti huvittavaa mutta mukavaa selailla silloin. Ja voi, kyllä mä vieläkin tästä bändistä tykkään, ja Samun äänestä!

♥, Inka