Avainsana: muistot

Perjantaipäiväkirja – Suvi

Heipparallaa ja mukavaa ensimmäistä maaliskuun 2023 perjantaita. Tänään on minun vuoroni aloittaa perjantaipäiväkirja. Taidan aloittaa koko setin palaamalla ajassa taaksepäin, kauas taaksepäin, vuoteen 2014.

Olin 19-vuotias, kun muutin omilleni lapsuudenkodistani. Olin myös 19-vuotias, kun sain AD/HD-diagnoosin. Kodinpitoni ja arkeni oli aika kyseenalaista pitkän aikaa. Olin selvinnyt lukion kolmen ällän taktiikalla (lukio lukematta läpi + meillä Alko lukuloma) ja jatkoin samaa rataa aikuiskoulutuksessa. Kouluvuosista jo ennen aikuisikää päällimmäinen muistoni on se, että kotiin raahauduttuani olin lopen uupunut ja nukuin usein ja pitkiä päiväunia, ymmärtämättä oikeastaan miksi olin niin pohjattoman väsynyt jatkuvasti. Ensimmäisessä omassa kodissa pyykit homehtuivat märkinä koneeseen ja tiskivuori keittiössä teki samoin. Minulla ei ollut juuri ollenkaan arjenhallintataitoja. Kouluun ja sovittuihin juttuihin menin usein myöhässä, joskus jopa ilmoitin itseni sairaaksi koska en päässyt ajoissa ylös sängystä.

Kalenterimaniaan löysin tieni vuodenvaihteessa 2016-2017 ja oikeastaan vasta siitä on alkanut hidas ja kuoppainen ylämäki tuolta kuvailemastani eittämättä homeisesta tilanteesta. Olen kyllä näennäisesti pitänyt kalenteria ja muistikirjoja ja -vihkoja, ainakin viikon tai pari päivää kerrallaan yhtä ja samaa, mutta sillä ei oikeastaan ole ollut mitään tekemistä arjen hallinnan kanssa. Koulut tuli kuitenkin käytyä alarimaa hipoen ja aloitin työelämän heti koulujen loputtua. Ehdin työskennellä niin kaupan kassalla, dementiaosastolla kuin trukkikuskinakin. Oikein mikään ei tuntunut oikeasti omalta jutulta, työpaikkoihin sopeutuminen oli vaikeaa ja kolme vuotta epäsäännöllisin työajoin trukkia ajettuani olin tullut siihen pisteeseen, että muutos oli tapahduttava tai (mielen)terveys olisi pettänyt minut täysin.

Menin nykyiselle työnantajalleni töihin päiväkotiin vuonna 2019. Työ päiväkodissa mahdollisti huomattavasti säännöllisemmän elämänrytmin ja arvaatteko mitä? Uskaltaisin sanoa, että vasta viimeiset kaksi vuotta olen alkanut saada kaikkea arjen mönjää ja massaa hallintaani. Eli oikeastaan oikeasta diagnoosista vasta yhdeksän vuoden kuluttua, nyt, voin sanoa, että hallitsen arkeni palasia paremmin kuin koskaan ennen. Olen ehtinyt olla lainopillisesti aikuinen kymmenen vuotta, ja vasta nyt uskallan sanoa, että olen Oikea Aikuinen. Olen ehtinyt tukahduttaa pahaa oloani tuhansien eurojen osamaksuostoksilla, sokerikoukulla, alkoholilla, you name it.

Vuonna 2021, 112-päivänä tein positiivisen raskaustestin. Se oli hurjaa, jännittävää aikaa. Se oli myös hetki, kun kaikki, siis ihan kaikki, piti laittaa ihan oikeasti mietintämyssyyn. Arki, kotiaskareet, rytmit. Kaikki. Koin jopa, ja koen välillä edelleen hirveää painetta äitiydestä siinä mielessä, että minun tulee ylläpitää ja pyörittää lapselleni turvallista rytmin siivittämää arkea. Jos jotain pelkäsin, niin siinä epäonnistumista. Halusin ennen kaikkea näyttää, etten ole sellainen luuseri, millaisen arkea olin siihen asti voinut puolihuolimattomasti elää.

Varsinainen kuntoutuminen otti kunnollisen käänteen reipas vuosi sitten, kun löysin vahingossa nettiä selaillessani OmaVäylä-kuntoutuksen. En ollut sellaisesta ennen kuullutkaan ja tosi monet psyykkisen puolen hoitokontaktit ovat olleetkin pätkittäisiä tai loppuneet puhki kuluneeseen ”Soita, jos jotain tulee”-fraasiin. Onni onnettomuuksissa, että kun Sointu – esikoiseni – oli ihan pieni ja isäni sairastui vakavasti, sain neuvolan kautta pysyvän hoitokontaktin terveyskeskukseen psykiatriselle sairaanhoitajalle ja sen rinnalla olen koko menneen vuoden käynyt kuntoutuksessa. Ehkä siinä on kolmen kombo, jolla voidaan todeta elämänlaatuni todella parantuneen: äitiys, sairaanhoitajan vastaanotto ja kuntoutus. Kuntoutuksessa olen huomannut monia asioita, jotka liittyvät nimenomaan AD/HD:hen ja todella, todella moni asia on auennut ihan eri lailla. Nyt tiedän, miksi pääosin nukuin aina koulun jälkeen. Nyt tiedän, miksi tiskit jäivät kokoajan pesemättä tai miksi pyykit homehtuivat koneeseen. Ja oikeastaan myös, miksi minulle on niin hyvin sopinut arki, jossa minä ja Sointu olemme käyneet kolme päivää viikossa töissä ja päiväkodissa sekä huilanneet loput päivät. Nyt elämme jälleen murrosaikaa, sillä perheemme kuopus saapuu näillä näppäimillä täydentämään – tai räjäyttämään – koko komeuden, se jää nähtäväksi.

Tänä päivänä en enää kutsuisi itseäni luuseriksi. Tänä päivänä kutsun itseäni Oikeaksi Aikuiseksi, joka on onnistunut luomaan työllä, taidolla, tuskalla, järjellä ja vähän tuurillakin ihan Oikean Arjen. Lupaan kirjoittaa siitä lisää seuraavalla vuorollani. Koen kuitenkin, että ilman tätä pohjustusta, en voi esitellä nykyisyyttäkään. Kuullaan siitä ensi kerralla!

Rakkaudella, Suvi

Kalenterin tuunausta Instax-kuvilla

”Rakas Joulupukki…

…Tämän joulun 2022 toiveeni on Instax mini 11.” Ja sen myös sain!

Kalenterimanian Facebook-ryhmässä tuli syksyllä törmättyä keskusteluihin tästä pienestä kaverista ja heti totesin että tarvitsen sellaisen myös itselleni. Päädyin kuitenkin odottamaan (ja kiduttamaan) itseäni sen verran että pyysin kameraa joululahjaksi mieheltäni. Odotus oli sen arvoista!

Jouluna tulikin sitten heti tuhlattua miltei kaksi filmiä. Vaikka filmit (2 x 10/pkt) ovat suhteellisen hintavia, kaikkea 10 ja 30 euron väliltä riippuen ostopaikasta, ovat ne silti hintansa väärti ja sen pulittaa mieluusti saadakseen tärkeimmät hetket ikuistettua heti suorilta. Varsinkin jos on sellainen kuin allekirjoittanut, eli kuvien kehittäminen kännykästä fyysisiksi vie koko ihmiselämän ja matkan varrella osa tärkeistäkin kuvista ehtii kadota lopullisesti. Ja juuri tämä on toinen syy miksi kameran halusin.

Toinen syy oli tietenkin rakas kalenteriharrastukseni. Mikä olisikaan ihanampaa kuin saada kuvia tärkeistä ihmisistä ja parhaista hetkistä oman kalenterinsa sivuja koristamaan ja vielä heti kun ne on ottanut? Ja kalenterintuunaukseen tällä kameralla otetut kuvat ovat enemmän kuin täydellisiä! Vaikka kuvat ovat pieniä, todellakin minejä ja oikeastaan juuri siksi niin passeleita tuunaamiseen, on niissä mielestäni tarpeeksi hyvä laatu ja tarkkuus. Parhaimmat kuvat syntyvät hyvässä valaistuksessa ja varsinkin luonnon valossa, mutta yllättävän hyviä niistä tuli myös täällä meidän pimeässä, pieni-ikkunaisessa asunnossamme. Suorastaan retroa tihkuvia, joka sopii paremmin kuin hyvin omaan tyyliini tuunata kalenteria. Myös kuvien elävyys yllätti täysin ja on myös tämän kameran yksi parhaimmista puolista, tunnelman saa ikuistettua juuri sellaisena kuin se kullakin hetkellä on ja ihmiset ja asiat sellaisenaan kuin ne todellisuudessa ovat.

Joulupäivänä soin itselleni hetken aikaa tuunailuun ja niin meidän joulukuvat pääsi vuoden 2022 bujooni sekä pari myös ensi vuoden Hobonichiini. Tähän bujoon päätyvät vielä Instaxilla otetut uuden vuoden kuvat ja sitten onkin aika aloittaa vuosi kokonaan uudella kokoonpanolla, eli Traveler’s notebookilla, joka on syönyt sisäänsä Hobonichi Weeksin lisäksi bujon ja pari päiväkirjavihkoa.

Ihan ei ole vielä selvillä suunnitelmat kuvien suhteen, painotanko Instax-kuvien käytön enemmän Hobonichiin vai bujoon vai päätyykö niitä vielä päiväkirjoihinkin, mutta uskon asian selviävän ajan mittaan. Rutkasti kuitenkin on kuvailua ja tuunailua tiedossa, sillä tammikuussa syntyy meidän kuopuksemme ja vauvavuosi on tietenkin mitä parhain syy kuluttaa filmiä!

Oikein onnellista vuotta 2023 kaikille!
Terveisin Piritta