Avainsana: satokausikalenteri

Kalenteri on kalenteri

Sekä Kalenterimanian Facebook-ryhmässä että ylläpidossa on viime aikoina ollut yllättävän paljon puhetta inspiraatiokadosta, ajanpuutteesta sekä ylipäätään vaikeuksista hypätä kalenteriharrastuksen pariin. Tämä sama on valitettavasti pätenyt myös minuun, mikä on toisaalta antanut hyvän hetken myös ajatella kalenteria toiselta kantilta. Kalenterointini on kaiken kiireen ja väsymyksen keskellä sisältänyt muutaman kuukauden ajan vain työvuorojen merkkaamista omaan mukana kulkevaan Midoriini ja keittiön seinällä roikkuvaan perhekalenteriin.

Palasin töihin maaliskuun alussa hoitovapaalta ja nyt elo-syyskuun vaihteessa myös mieheni palasi lyhyen hoitovapaan jäljiltä takaisin sorvin ääreen, mikä tarkoitti meillä ihan uudenlaisen arjen alkua tyttäremme aloittaessa päiväkotia. Molempien vuorotyöt tuovat pakkaan vielä omanlaisensa haasteen, joten huomasin yhtäkkiä olevani tilanteessa, että kalenteri on ihan oikeasti oltava toimiva eikä vain esteettisesti silmää miellyttävä kokonaisuus.

Yhtäkkiä pelkkään mustaan kynään luottanut joutui kaivamaan värilliset kynät penaalista ja lähteä värikoodaamaan molempien työvuoroja, tytön hoitoaikoja ja sitä, kumpi hoitaa viennin taikka päiväkodista noutamisen. Tätä menetelmää on nyt kulunut kuukauden päivät ja ainakin toistaiseksi se on toiminut yllättävän hyvin. Samaiset värit ovat myös siirtyneet Midorini sivuille, jotta pystyn tarvittaessa tarkistamaan mukana kulkevasta kalenteristani hakuaikoja tai puolison töitä.

Vaakasivut minulla eivät vieläkään toimi oman ajatusmallini kanssa, mutta olen pärjännyt tähän saakka, joten menemme hammasta purren vuoden loppuun saakka tällä kokoonpanolla. Hobonichini koki kahden kuukauden mittaisen hiljaisen kauden ja olenkin sitä nyt yrittänyt palautella päiväkirjamaisesti takaisin osaksi arkeani. Mutta tärkeimpänä on kuitenkin se, että kalenteri on ensisijaisesti kalenteri. Kalenteri on ajanhallinnan väline.

Haluankin siis muistuttaa Sinua siellä ruudun takana, että mikäli kalenterin koristelu on tuntunut välillä ylitsepääsemättömältä, se on täysin okei. Kalenterisi tarkoitus on auttaa sinua arjessa ja jos arki näyttää siltä, että aikaa taikka voimavaroja ei löydy sen koristeluun, silloin sen koristelu ei auta sinua arkesi hallitsemisessa. Ota siis syvä henkäys, ehkä toinenkin, ja käytä kalenteria siitä huolimatta. Tämän harrastuksen parhaita puolia on se, että se odottaa siellä pidemmänkin tauon jälkeen, yhtä lailla kuin ihana yhteisömme, maniaperhe, sitä hetkeä, kun olet valmis palaamaan.

Lempein terveisin, Laura S.

Perjantaipäiväkirja – Laura S.

Rakas Perjantaipäiväkirja,

tätä kirjoittaessani kuuntelen, kuinka tyttäreni vääntää pientä itkua omassa huoneessaan. Olemme pitäneet jo jonkin aikaa unikoulua, jotta hän oppisi nukahtamaan itsenäisemmin, ja vaatii suurta tahdonvoimaa pysytellä huoneesta poissa ”vain pienen itkeskelyn” tapahtuessa. Kalenterimanian ryhmän puolella olenkin puhunut meidän huonoista unista, heräilystä ja siitä, että koskaan ei voi tietää millainen yö on tiedossa. Tammikuussa tultiin aika äärirajoille oman jaksamiseni kohdalla. Väsymys, stressi – niin tyttäreni ensimmäisten synttärijuhlien valmisteluista kuin työpaikkani toimipisteen sijainnin epävarmuus – sekä läheisen muistotilaisuus kaikki verottivat hurjasti.

Oma arkeni on yli vuoden sisältänyt lähestulkoon pelkkää kodin ja lapsen hoitoa. Olen hukkunut äidin rooliin ja menettänyt palan itsestäni, aivan huomaamattani. Kalenterimania on toiminut minulla erittäin suurena voimavarana tänä aikana, se on tuonut tietynlaista tarkoitusta, muuta kuin äitinä oloa. En kuitenkaan vaihtaisi tätä vuotta pois, sillä se on samalla myös kasvattanut ja niiden harmaidenkin päivien keskelle on paistanut auringonsäde, jos toinenkin. Vaikka joidenkin sosiaalisten kontaktien puute on aiheuttanut minussa paikka paikoin suuriakin FOMO-reaktioita (Fear of Missing Out, pelko että jää jostain paitsi), en kauheammin kaipaa tiettyjä asioita arjestani ennen tytärtäni.

Päiväni rullaavat samaa kaavaa: taapero herää klo 7-8, suuntaamme siitä vaipanvaihdon kautta aamupalalle. Mikäli olen aamulla kaksin lapsen kanssa, hyvällä tuurilla saan syötyä aamupalan tai juotua aamukahvin ennen päiväunia. Niinä päivinä, kun puolisoni ei ole aamua töissä, hän hoitaa aamupalan meille kaikille ja saan välillä nukkua ehkä tunnin ylimääräistä. Koska tämän hetken yöunien tilanteemme vaatii edelleen kahdet päiväunet, klo 10-12 välillä on aikaikkuna siivota tai vaihtoehtoisesti juoda vihdoin kahvi. Klo 12 syötän välipalan ja touhuamme aina klo 14 asti jotain, jolloin syömme taas. Toisille päiväunille suuntaamme 15-17 akselilla, kuitenkin niin, että klo 17 syömme taas pienen välipalan. Klo 19 iltapalalle, pesulle ja 20 mennessä sänkyyn. Tämän jälkeen minulla on aikaa itselleni sekä kotitöille, ellen ole niin väsynyt, että suuntaan nukkumaan.

Jokainen päivä kuluu samalla kaavalla. Tiedän, että näin tarkka rytmi ei ole jokaista varten. Meillä tämä kuitenkin toimii ja nyt suurimman osan öistä tyttäreni on nukkunut lähes poikkeuksetta yhdellä heräämisellä. Tietenkin tarvittaessa voimme joustaa päivärytmistä (esimerkiksi muskarimme on kerta viikkoon juuri ensimmäisten päiväunien päällä), mutta toistaiseksi pidän siitä mahdollisuuksien mukaan kynsin ja hampain kiinni. Jokainen tämän elämänvaiheen elänyt tietää, mikä show saadaan aikaiseksi, jos toiset päiväunet jäävätkin jostain syystä kokonaan pois ja edessä on yliväsynyt lapsi.

Yritän noudattaa tarkkoja siivousaikatauluja, jotta saan vähän tehtyä pitkin viikkoa. Torstaisin vessojen pesu, perjantaisin imurointia/ moppausta, sunnuntaisin lakanoiden ja pyyhkeiden vaihtoa, välipäivinä pyykkäystä, päivittäin keittiön siivoamista. Alkuvuodesta olin niin väsynyt, että puhtaat pyykit saattoivat seistä kodinhoitohuoneessa yli viikon ja vasta pakon edestä (lapsen sukat tai miehen bokserit loppuivat, pyykkikori pursusi yli) ne oli hoidettava kuntoon, kun oli pestävä lisää pyykkiä. Muutkin lähtökohtaisesti minun vastuullani olevat askareet jäivät tänä aikana tekemättä tai vähemmälle.

Kohta arkeni kuitenkin tulee muuttumaan, oikein urakalla. Paluu työelämään tuo kaivatun vaihtelun ja aikuiskontakteja, jotain muuta puhuttavaa kuin lapset. Samalla toki haikein mielin luovutan päävastuun päivien kulusta puolisolleni, vaikka tiedän hänen selviytyvän varmasti. En osaa yhtään ennustaa, mitä tuleva tuo tullessaan, mutta tiedän, että kalenterieni funktionaalisuus tulee todellisen testin eteen. Nyt on myös aika lähteä kasaamaan itseäni uudestaan. Yleinen fiilikseni on onneksi ollut huomattavasti parempi, eikä huonot päivät ole enää pelkkää selviytymistä. Askel kerrallaan.

– Laura S.