Mä olen lapsena ollut kova tyttö piirtämään ja askartelemaan, mulla oli aina jossain lähellä vihko tai irtopaperia ja penaali. Mummini tapasi vetäytyä omaan rauhaan maalien ja taulupohjien kanssa ja tartutti minuunkin innon maalata. Mä yritin maalata kauniita maisemakuvia eläimineen ja ihmisineen ja turhauduin kun en onnistunut. Mummi sanoi silloin, että älä pyri täydellisyyteen tai edes oikeisiin muotoihin, maalaat vaikka pelkkiä viivoja viivojen päälle, kunhan toteutat itseäsi. Jossain kohtaa ylä-asteen jälkeen piirtelyt jäi, olin mummin neuvosta huolimatta aina tyytymätön piirroksiin ja maalauksiin, mikään ei koskaan ollut tarpeeksi hieno tai sellainen kun olin sen päässäni ajatellut. Ajattelin, että miksi yrittää tehdä jotain mitä ei oikeasti osaa tehdä niin hyvin kun haluaisi, vaikka kuinka harjoittelisi.
Moneen vuoteen en tehnyt mitään asiaan liittyvää, satunnaisia itse askarreltuja synttäri- ja joulukortteja lukuunottamatta. Vuonna 2017 aloin seuraamaan Kalenterimaniaa, haltioiduin ihmisten luovuudesta ja se sai minutkin kaivamaan esiin kalenterin. Vuosien varrella mulla on ollut käytössä erilaisia markettikalentereita. Kokeilin myös bujoilua, mutta kiireisen arjen keskellä aukeamien luominen tyhjästä enemmänkin ahdisti kuin mitään muuta, joten luovutin. Viime vuonna loppuvuodesta tilasin itselleni Personal plannerin, johon tykästyin heti! Mummini 93v kysyi tämän vuoden alussa minulta, miksen enää piirrä tai maalaa, näytin silloin kalenteriani, selailtiin yhdessä aukeamia ja hän rohkaisi piirtämään omia kuvia aukeamille, käski vaihtaa puuvärit vesiväreihin ja antaa palaa.
Ja minä tottelin. Kaivoin uudet, useamman vuoden käyttämättöminä kaapissa levänneet vesivärit esiin. Alkuun se oli aika kankeaa, ärsytti kun en osannut käyttää värejä niinkuin olisin halunnut. Useamman kerran lopetin ennenkuin pääsin edes puoleen väliin sitä mitä olin tekemässä. Päätin kuitenkin, että teen Personal planneriini yhden kuukauden ajan toisen sivun taustan vesiväreillä. Pikkuhiljaa aloin nauttimaan väreistä, siitä miten helppoa niiden oli antaa elää omaa elämää. Tajusin, että peli ei ollut pelattu jos väri tuli liian tummana tai vaaleana paperille, vaan niiden kanssa pystyi leikkimään, lisäämään väriä tai vettä, kerroksia kerroksien päälle. Tämä oivallus toi mulle rentouden. En ole edes yrittänyt maalata maisemia tai muutakaan suoraan paperille (vielä). Päätin vain vaihtaa puuvärit vesiväreiksi, on kyseessä sitten itse piirretty kuva joka pitää värittää tai valkoinen tausta joka kaipaa väriä.
Se on helppo sanoa lapselle päivittäin että ”kukaan ei osaa mitään harjoittelematta” ja silti itse turhautua HETI kun asiat ei heti sujukaan. Joskus on hyvä heittäytyä mukavuusalueen ulkopuolelle, voi olla mahdollista että ohimennen löytyykin asia, joka tuo mielelle rentoutta ja lieventää arjen stressiä!
-Mira H.
1 Comment on Miran taidematkan alku