Avainsana: Midori

Perjantaipäiväkirja – Laura S.

Rakas perjantaipäiväkirja,

viimeksi kirjoittaessani vietin viimeisiä päiviäni hoitovapaalla ja katse oli jo suunnattuna töihin paluuseen. Nyt työelämää on ollut takana jo kolme kuukautta (mihin tämä kaikki aika katosi?) ja siirtymä on käynyt yllättävän helposti, jos ei oteta huomioon sitä, kuinka kovilla kroppani – varsinkin jalat – olivat ensimmäisen parin viikon aikana. Minulla jäi aika lailla ajatuksen tasolle se, että olisin puoli vuotta ennen töitä hiljalleen totutellut itseäni takaisin fyysisempään työhön, koska työssäni on paljon nostelua ja olen käytännössä 8 tuntia jaloillani.

Koska vanha toimipaikkani oli lähes tunnin ajomatkan päässä (per suunta), sain onnekseni siirron lähemmäs kotia ja nyt matkani taittuu alle puoleen tuntiin. Hieman päälle vuoden aikana oli luonnollisesti tapahtunut pieniä muutoksia, mutta olen lähtökohtaisesti tyytyväinen, miten nopeasti olin takaisin normaalissa työrytmissäni. Muutaman viikon jälkeen minusta tuntui, etten olisi poissa ollutkaan kuin normaalin kesäloman verran. Ja on oikeasti ollut mukava päästä tekemään taas sitä, missä olen hyvä.

Miten minulla on muuten mennyt kaiken sovittaminen yhteen? Yllättävän hyvin. Hakemista tietenkin on aina välillä, mutta pääpiirteittäin kaikki on sujunut hyvin. Mitä nyt oma vapaa-aikani on kutistunut paljon nyt, kun tyttäremme ainoat päiväunet osuvat lähtökohtaisesti juuri siihen aikaan, kun olen töissä ja töiden jälkeen yritän huomioida häntä enemmän. Jonkin verran on myös havaittavissa pientä oireilua vaihdokselle ja minun poissaololleni, mutta uskon tämän vaiheen menevän pian ohi.

Olen joutunut tekemään kompromisseja oman jaksamiseni ja kodinhoidon kanssa. Tyttäreni nukkuu onneksi pääsääntöisesti nykyään yöt hyvin, mutta huonojakin öitä on aina satunnaisesti. Tämä yhdistettynä siihen, että olen aina ollut huono nukahtamaan ja pysymään unessa ja aamuvuorojen 4:30 herätykset, on ollut pakko karsia jostain. Ja se jokin on omaksi harmikseni ollut juuri kotityöt: en erityisemmin nauti siivoamisesta, mutta en myöskään siedä hyvin liiallista sotkua. En myös osaa päästää vieläkään kaikkia naruja käsistäni ja haluan tehdä kaiken itse, joten harjoittelemme edelleen tätä puolta ja yritän olla armollinen itselleni.

Kalenterini ovat pysyneet matkassa mukana. Midorin Datebook on täyttynyt enimmäkseen työvuoromerkinnöistä ja muutamasta hassusta menosta. En vieläkään ole sinut vaakapäivien kanssa, mutta tähän käyttöön se toimii tarpeeksi hyvin. Ensi vuodelle on haaveissa toki pystyviikoilla oleva ”arkikalenteri”. Hobonichi A6 Planner on saanut nyt käskyn pysyä kotona työpöydälläni, sillä siitä on tullut ISO ja painava. Mutta minä edelleen rakastan tehdä päiväsivuja tähän järkäleeseen, joten se pysyy ehdottomasti osana kalenterikokoonpanoani.

Alkuun sain pidettyä hyvin yllä rytmiä, että istahdin joka ilta lapsen mentyä nukkumaan kalenterieni ääreen ja täytin päiväsivuni loppuun ja koristelin seuraavat aukeamat tarvittaessa. Meillä on kuitenkin sairasteltu ja muutenkin väsymys on joinain päivinä vienyt voiton harrastukselta. Toki harmittaa, että päiväsivullisen kalenterin kanssa muutaman päivän tauko jättää jo yllättävän paljon kalenteria jälkeen. Mutta tässäkin armollisuutta harjoitellaan. Ne tyhjätkin sivut kertovat elämästä ja niitä voi aina halutessaan täyttää ja koristella jälkikäteen.

Nyt kesä siintää edessä ja ensimmäinen kesälomaviikkoni näkyy jo uusimmalla työvuorolistallani. Tarkoitus on tehdä pieni kotimaanreissu kaveriperheen kanssa ja odotan innolla (ja kauhulla), kuinka pärjäämme nyt pidemmän ajomatkan kanssa. Mutta tästä ehkä myöhemmin lisää. Oikein ihanaa alkavaa kesää kaikille!

– Laura S.

Perjantaipäiväkirja – Laura S.

Rakas Perjantaipäiväkirja,

tätä kirjoittaessani kuuntelen, kuinka tyttäreni vääntää pientä itkua omassa huoneessaan. Olemme pitäneet jo jonkin aikaa unikoulua, jotta hän oppisi nukahtamaan itsenäisemmin, ja vaatii suurta tahdonvoimaa pysytellä huoneesta poissa ”vain pienen itkeskelyn” tapahtuessa. Kalenterimanian ryhmän puolella olenkin puhunut meidän huonoista unista, heräilystä ja siitä, että koskaan ei voi tietää millainen yö on tiedossa. Tammikuussa tultiin aika äärirajoille oman jaksamiseni kohdalla. Väsymys, stressi – niin tyttäreni ensimmäisten synttärijuhlien valmisteluista kuin työpaikkani toimipisteen sijainnin epävarmuus – sekä läheisen muistotilaisuus kaikki verottivat hurjasti.

Oma arkeni on yli vuoden sisältänyt lähestulkoon pelkkää kodin ja lapsen hoitoa. Olen hukkunut äidin rooliin ja menettänyt palan itsestäni, aivan huomaamattani. Kalenterimania on toiminut minulla erittäin suurena voimavarana tänä aikana, se on tuonut tietynlaista tarkoitusta, muuta kuin äitinä oloa. En kuitenkaan vaihtaisi tätä vuotta pois, sillä se on samalla myös kasvattanut ja niiden harmaidenkin päivien keskelle on paistanut auringonsäde, jos toinenkin. Vaikka joidenkin sosiaalisten kontaktien puute on aiheuttanut minussa paikka paikoin suuriakin FOMO-reaktioita (Fear of Missing Out, pelko että jää jostain paitsi), en kauheammin kaipaa tiettyjä asioita arjestani ennen tytärtäni.

Päiväni rullaavat samaa kaavaa: taapero herää klo 7-8, suuntaamme siitä vaipanvaihdon kautta aamupalalle. Mikäli olen aamulla kaksin lapsen kanssa, hyvällä tuurilla saan syötyä aamupalan tai juotua aamukahvin ennen päiväunia. Niinä päivinä, kun puolisoni ei ole aamua töissä, hän hoitaa aamupalan meille kaikille ja saan välillä nukkua ehkä tunnin ylimääräistä. Koska tämän hetken yöunien tilanteemme vaatii edelleen kahdet päiväunet, klo 10-12 välillä on aikaikkuna siivota tai vaihtoehtoisesti juoda vihdoin kahvi. Klo 12 syötän välipalan ja touhuamme aina klo 14 asti jotain, jolloin syömme taas. Toisille päiväunille suuntaamme 15-17 akselilla, kuitenkin niin, että klo 17 syömme taas pienen välipalan. Klo 19 iltapalalle, pesulle ja 20 mennessä sänkyyn. Tämän jälkeen minulla on aikaa itselleni sekä kotitöille, ellen ole niin väsynyt, että suuntaan nukkumaan.

Jokainen päivä kuluu samalla kaavalla. Tiedän, että näin tarkka rytmi ei ole jokaista varten. Meillä tämä kuitenkin toimii ja nyt suurimman osan öistä tyttäreni on nukkunut lähes poikkeuksetta yhdellä heräämisellä. Tietenkin tarvittaessa voimme joustaa päivärytmistä (esimerkiksi muskarimme on kerta viikkoon juuri ensimmäisten päiväunien päällä), mutta toistaiseksi pidän siitä mahdollisuuksien mukaan kynsin ja hampain kiinni. Jokainen tämän elämänvaiheen elänyt tietää, mikä show saadaan aikaiseksi, jos toiset päiväunet jäävätkin jostain syystä kokonaan pois ja edessä on yliväsynyt lapsi.

Yritän noudattaa tarkkoja siivousaikatauluja, jotta saan vähän tehtyä pitkin viikkoa. Torstaisin vessojen pesu, perjantaisin imurointia/ moppausta, sunnuntaisin lakanoiden ja pyyhkeiden vaihtoa, välipäivinä pyykkäystä, päivittäin keittiön siivoamista. Alkuvuodesta olin niin väsynyt, että puhtaat pyykit saattoivat seistä kodinhoitohuoneessa yli viikon ja vasta pakon edestä (lapsen sukat tai miehen bokserit loppuivat, pyykkikori pursusi yli) ne oli hoidettava kuntoon, kun oli pestävä lisää pyykkiä. Muutkin lähtökohtaisesti minun vastuullani olevat askareet jäivät tänä aikana tekemättä tai vähemmälle.

Kohta arkeni kuitenkin tulee muuttumaan, oikein urakalla. Paluu työelämään tuo kaivatun vaihtelun ja aikuiskontakteja, jotain muuta puhuttavaa kuin lapset. Samalla toki haikein mielin luovutan päävastuun päivien kulusta puolisolleni, vaikka tiedän hänen selviytyvän varmasti. En osaa yhtään ennustaa, mitä tuleva tuo tullessaan, mutta tiedän, että kalenterieni funktionaalisuus tulee todellisen testin eteen. Nyt on myös aika lähteä kasaamaan itseäni uudestaan. Yleinen fiilikseni on onneksi ollut huomattavasti parempi, eikä huonot päivät ole enää pelkkää selviytymistä. Askel kerrallaan.

– Laura S.