Avainsana: perjantaipäiväkirja

Perjantaipäiväkirja – Laura H.

Rakas perjantaipäiväkirja,

Mun on todella vaikea kirjoittaa tätä. Mietin tälläkin hetkellä melkein kyyneleet silmissä, että mitä mä voisin tähän kirjoittaa. Luen muiden kirjoittamia postauksia ja vertaan itseäni niihin. ”Ei mulla ole mitään kirjoitettavaa tai sanottavaa.” Mä olen ollut koulukiusattu ensimmäiseltä luokalta yhdeksännelle luokalle asti ja se on jättänyt jäljen. Todella syvän sellaisen, jonka takia vertailen itseäni toisiin, vaikka ei pitäisi. Välillä elämä on helpompaa ja se jälki on vain haalea arpi, mutta välillä se on taas, kuin juuri ruven kehittänyt haava ja pienestäkin kolhaisusta aukeaa uudelleen.

Mun kiusaaminen on ollut aina henkistä. Nimittelyä ja ryhmän ulkopuolelle jättämistä ala-asteelta asti. Eikä kukaan koskaan puuttunut siihen. Olin niin hyvä piilottamaan sen, että edes mun vanhemmat eivät tienneet siitä. En vieläkään tiedä miksi en koskaan kertonut siitä kenellekään. Sen takia mun on nykyään vaikea luottaa ihmisiin tai löytää uusia ystäviä. Kalenterimanian kautta olen saanut elämääni ihania ihmisiä.

Muistan, kun aloitin lukion. Koulussa, jossa suurin osa oppilaista oli tyttöjä. Ahdistuin, palasin koulusta kotiin joka päivä itkien pahaa oloa ja monesti puhuin pitkiä puheluita kaverin kanssa, joka oli mennyt toiseen lukioon. Hän suostutteli minut vaihtamaan koulua, samaan kuin hän. Siellä koulussa oli enemmistö oppilaista poikia, koin olon jollain tapaa helpommaksi. Kävin lukion läpi ja kirjoitin ylioppilaaksi. Meillä oli kaveriporukka, jonka kanssa hengailtiin aina koulussa. Vapaa-aikaa ei kyllä pahemmin vietetty yhdessä, sillä minä ja kaverini ei oltu aivan samanlaisia kuin muut samanikäiset. Me ei oltu joka viikonloppu bilettämässä eikä meitä nähnyt koskaan koulun tupakkapaikalla. Jäätiin tavallaan porukan ulkopuolelle, vaikka meidät kuitenkin otettiin mukaan yhteisiin juttuihin, kuten risteilyt jne. Silti oli vaikea luottaa. Muistan, että aina välillä mietin ”puhuukohan noi musta pahaa selän takana?”, koskaan en mitään kuullut, mutta aikaisemmat kiusaamiskokemukset olivat jättäneet jäljet.

Nyt jo kahdeksan vuotta työelämässä olleena ei töissä ole koskaan tullut tunnetta, että selän takana puhuttaisiin pahaa tai vastaavaa. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja heihin luottaminen on silti edelleen hankalaa. Osan ihmisten kanssa voi olla pinnallisella tasolla ystäviä, mutta heidän kanssa ei voi tai pysty puhumaan vakavista tai mieltä painavista asioista. Onneksi elämääni on Kalenterimanian kautta päätynyt ystäviä, joiden kanssa voi puhua asioista. Silti menneisyyden arvet välillä saavat miettimään ja kokemaan ulkopuolisuutta.

Kalenterimania on yhteisönä tuonut paljon ihmisiä saman harrastuksen ympärille ja on helppo kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä jakaa omia askarteluja ihmisille, jotka ymmärtää tätä harrastusta.

Perjantaipäiväkirja – Carita

Rakas perjantaipäiväkirja,

eletään jo maaliskuuta, mikä on minulle aina tarkoittanut sitä, että kevät on vihdoin koittanut. Valon määrä lisääntyy, luonto alkaa herätä eloon ja joka puolella alkaa vähitellen olla lupauksia lähestyvästä kesästä. Sitä tuntee itsekin heräävänsä eloon aivan eri tavalla.

Kevät tarkoittaa minun töideni osalta toisaalta usein myös lisääntyvää kiirettä. Mitä pidemmälle kevättä mennään, sitä enemmän lähestyvä kesälomakausi painaa päälle ja projekti yksi toisensa jälkeen täytyisi saada valmiiksi. Henkilökohtaisessa elämässä kevät on kuin piristysruiske talven aikana tahmealta tuntuville harrastuksille, ja huomaan jälleen olevani siinä tilanteessa, että intoa ja paloa kaikkeen on paljon enemmän kuin olisi aikaa. On siis aika selvää, että tasapainoilu työn ja arjen välillä ei aina ole kovin helppoa ja jos ei pidä varaansa, päätyy polttamaan kynttilää molemmista päistä.

Viime vuosina olen päätynyt kovin helposti toistamaan samaa kaavaa. Töissä haalin itselleni paljon tekemistä ja otan mielelläni vastuuta. Haluan olla kaikessa mukana enkä osaa sanoa ei silloinkaan, kun en haluaisikaan johonkin juttuun mukaan. Olen tehokas ja tunnollinen työntekijä, joten tottakai myös teen kaiken, minkä olen luvannut. Samaan aikaan vapaa-aika kuluu harrastamalla erilaisia liikuntalajeja salilla käymisestä ilma-akrobatiaan ja tanssiin, koiran kanssa lenkkeilemällä, lukemalla ja askartelemalla. Ja aivan kuten töissä, myös vapaa-ajalla olen tehokas ja tunnollinen (suorittamaan omaa elämääni), ja näin ollen olen pyrkinyt mahduttamaan kaiken viikkoihini tavalla tai toisella. Usein siten, että olen nipistänyt jostain muusta osaa päivää, eli vaihtoehtojen ollessa vähäiset, yöunista. Tästä lienee aika helppo päätellä mihin tämä kierre johtaa ja lopulta päättyy.

Pari kolme vuotta sitten tapahtuneen loppuunpalamisen ja siitä seuranneen sairasloman myötä heräsin vähitellen siihen todellisuuteen, etteivät asiat voi jatkua enää samalla kaavalla. Hiljalleen sekä itsekseni että terapiassa (joka on sittemmin jo päättynyt) olen tehnyt sekä pieniä että suuria muutoksia ja opetellut erilaista suhtautumista arkeen. Olen nyt reilu vuoden ollut uudessa työpaikassa, mikä oli ehdottomasti paras tekemistäni päätöksistä vähään aikaan. Kiireisistä kausista huolimatta teen työkseni asioita, jotka ovat minulle mieleisiä ja olen myös oppinut ottamaan paremmin vastuuta omasta työkuormastani sekä liputtamaan ajoissa muillekin, jos se meinaa kasvaa liian suureksi.

Innostumiseen taipuva luonteeni ei toki ole muuttunut mihinkään, joten minulla on edelleen aika ajoin haasteitaa vapaa-aikani suunnittelussa sekä tekemisen ja levon välisen tasapainon löytämisessä. Niinpä voinkin todeta ihan suoraan, että edelleen harrastan paljon kaikenlaista ja koen, että harrastukset ovat tärkeä osa minua. Olen kuitenkin vähitellen opetellut luopumaan joistain asioista, pitämään taukoja ja jättämään tilaa palautumiselle. Niinpä minulla on tällä hetkellä viikossa myös sellaisia päiviä, kun en mene mihinkään enkä etukäteen suunnittele mihin käytän tunnit työpäivän jälkeen. Joskus se tarkoittaa ex tempore -salireissua, joskus taas kirjan kanssa viltin alle käpertymistä, joskus ei mitään lähellekään noin kehittävää. Pääasia on, että annan välillä aivoilleni tilaa lopettaa suorittamisen ja pysähdyn kuuntelemaan, mitä mieleni ja kehoni oikein tahtovat.

Kun on paljon kaikenlaista pöydällä, arjenhallinta ei tosiaankaan ole aina helppoa. Kalenteri on aina ollut minulle ensisijaisesti ajanhallintaväline ja on sitä edelleen, vaikka sen koristelu onkin yksi rakkaimpia harrastuksiani. Koen, että tällä hetkellä tarvitsen kalenteria kenties enemmän kuin vuosiin. En sen takia, että menot olisivat maagisesti lisääntyneet, vaan sen takia, että pystyn oikeasti suunnittelemaan elämääni siten, että se tukee omaa hyvinvointiani ja en taas päädy polttamaan itseäni loppuun. Hyödynnän myös paljon erilaisia trackereita (joista kenties lisää myöhemmin), jotta pitäisin huolta niistä asioista, joilla on päivittäisen jaksamisen kannalta merkitystä, kuten ne aiemmin mainitut yöunet.

Kevät, kuten jokainen vuodenaika omalla tavallaan, tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Muistetaan ottaa ne innolla vastaan, mutta pidetään samalla itsestämme huolta.

-Carita