Sain muutama viikko sitten kasattua vuoden 2018 Color Crushini vihdoin kasaan. Loppuvuoteen kasaantuneet kiireet tarkoittivat, ettei mulla vain yksinkertaisesti ollut aikaa tuunata kyseistä kalenteria tahtomallani tavalla, ja se näkyi tyhjien sivujen merkeissä. Halusin kuitenkin kasata koko vuoden samoihin kansiin – kuten olin tehnyt edeltävänäkin vuonna – joten vähitellen ajan kanssa tartuin kaljuihin aukeamiin.
Kalenterin kanssa voi harrastaa monella tavalla, mutta minulle se tapa vaan nyt sattuu olemaan sellainen, etten voi luovuttaa kesken. Ajatuskin puoliksi täytetystä CC-parasta tuntui epämiellyttävältä. Moni olisi varmasti jättänyt viimeiset sivut suosiolla täyttämättä, sillä eihän niitä varsinaisesti enää tarvitse seuraavan vuoden helmikuussa muistella. Minä kuitenkin palasin niihin, kunnes paketti oli kasassa.
Täysinäinen ja pursuileva kalenteri, jonka nepparin sain juuri ja juuri kiinni, miellyttää silmääni älyttömästi toisen pullukkakalenterin kanssa hyllyllä. Sivuille mahtuu monia muistoja, sitä enemmän tarroja, ja halutessani voin palata mihin viikkoon vain ja ne ovat osa kokonaisuutta.
Perfektionismi on pahimmillaan raadollista pakkotyöskentelyä, mutta onneksi kalenteriharrastuksen kanssa se ei osaltani kuitenkaan ole mitenkään tappavan vaarallista. Mieluummin käytän tunteja pienesti pakottaen itseni väsäämään vuoden viimeisiä viikkoja pari kuukautta myöhemmin kalenteriin, kuin tyydyn vajaaseen pakettiin. Ja jos totta puhutaan, ei mulla olisi varmaan ollut parempaakaan tekemistä. Siispä tarroja ja washeja kehiin!
Tätä kirjoittaessani en ole edes aloittanut rakentamaan vuoden 2019 Color Crushiani, vaan olen kirjannut menoni ainoastaan saamaani Personal Planneriin. Onneksi en jaksa ottaa aikaansaamattomuudesta stressiä, sillä tiedän palaavani pinkin CC:n pariin, kun minulla on sille paremmin aikaa ja jaksamista. Se ei onneksi voi karata mihinkään odotellessaan.
– Milja
