Heippa taas! Tällä kertaa en avaa käsilaukkuni sisältöä. Haluaisin avata kalenterini sisältöä, mutta juttu on niin, että tyhjyyttä se vain huutaa. Älkääkä käsittäkö väärin – on siellä merkintöjä, kiireessä hutaistuja harakanvarpaita, vaikka millä mitalla. Perinteinen kalenteri on ja tulee aina olemaan ensisijainen arjenhallintavälineeni, vaikka käytössä on myös perheen kesken jaettu FamilyWall-sovellus. Juuri nyt elämä on tuonut eteen pääasiassa kaikkea hyvää. Menemistä, näkemistä, menemättä jättämistä, kokemista ja tekemistä. Kotona ollessa hoidan lapsia ja kotiaskareita, ja tosi usein päädyn iltaisin neulomaan ja pläräämään puhelinta, vaikka olisikin aikaa tuunata tai hypistellä tavaroita. Ensin ajattelin vain, että no menkööt kesän yli näin, mutta nyt alan taas kaivata keittiönpöydän ääreen tarrojeni kera. Tietty lähenevä syksy saa minussa aina aikaan tiettyä levottomuutta, mutta pikkuhiljaa alan taas käpertyä kahvikuppini ja fleecevilttieni kanssa sohvannurkkaan eikä hinku ulos maailmaan ole enää niin suurta.
Meillä on nyt alkamassa vanhempainvapaani viimeinen etappi, eli se, kun esikoinen menee päiväkotiin ja minä ja kuopus ollaan vielä vuoden loppuun asti kotona. Harras toiveeni onkin, että niinä muutamana päivänä viikossa, kun olemme kuopuksen kanssa kaksin, voisin vähän taas uppoutua tarrojen ja washiteippien maailmaan. Rohkaistuin osallistumaan kirjanmerkkivaihtoonkin, eli ainakin yksi elokuinen päiväkotipäivä on pyhitettävä askartelulle. Olen myös hankkinut pikkuhiljaa kasvavalle taaperolle arsenaalin askartelua varten, joten häntäkin on kiva ottaa puuhiin mukaan – sitten kun kaikki arvokas on ensin nostettu pienten tahmatassujen ylttämättömiin.
Tätä kirjoittaessani on viikonloppuna tulossa pitkästä aikaa pieni kahvilamiitti Turussa, johon yritän päästä käymään. Ehkä samanhenkisten ja rakkaiden ystävien näkeminen rakkaan puuhan parissa toimii hellänä tuuppauksena takaisin kaninkoloon!
Rakkain terveisin Suvi