Varmasti lähes jokaiselle meistä tulee niitä hetkiä, kun inspiraatio katoaa ja harrastaminen tuntuu tylsältä, joskus ehkä suorastaan pakkopullalta. Tällöin tekisi ehkä mieli paiskata kaikki kalenterit seinään, myydä tarvikkeet ja käpertyä peiton alle murjottamaan. Inspiraatioblokki on lamauttava asia, ja joskus siitä jatkaminen tuntuu suorastaan mahdottomalta.
Olen vuosien varrella kokeillut yhtä sun toista kalenteriharrastuksen saralla. Monet näistä asioista ovat olleet nopeasti ohi meneviä hurahduksia, jotkut taas ovat kestäneet pidempään. Lähes kuitenkin aina innostuksen hiipuessa uhkaa tilalle tulla kyllästyminen. Sitä haluaa olla jatkuvasti innoissaan jostain ja tuntea paloa tekemisiään kohtaan. Pahin virhe omalla kohdallani tällaisina hetkinä on ollut itsensä pakottaminen. Mieli ei millään tahtoisi antaa periksi. Kalenteri täytyy täyttää loppuun kun sen on kerran aloittanut, päiväkirjan puuttuvia merkintöjä täytellään hampaat irvessä, koska tyhjät kohdat ovat merkki epäonnistumisesta.
Jossain kohtaa tajusin kuitenkin alkaa kysyä itseltäni, ovatko sittenkään? Kenties ne epäonnistumisen sijaan kertovat elämästä, siitä, että aina ei ole samalla tavalla aikaa tai jaksamista. Ja tiedättekö mitä? Se on täysin normaalia ja täysin luonnollista. Oma mieli alkaa alitajuisesti hylkiä niitä asioita silloin, kun kivan tekemisen sijaan ne muuttuvat suorittamiseksi. Tällöin on hyvä pysähtyä miettimään, miksi minä oikeastaan teen näitä asioita? Täyttääkseni mahdollisimman monta kalenteria kannesta kanteen vai saadakseni iloa ja sisältöä elämääni arjen vastapainoksi?
Jo pelkästään tuon asian oivaltaminen on muuttanut jotain suhtautumisessani inspiraatioblokkeihin. Lisäksi olen todennut olevani helposti innostuvaa sorttia, mikä on samaan aikaan sekä siunaus että kirous. Lähden helposti kokeilemaan uusia juttuja, mutta kyllästyn lähes yhtä helposti. Mitä pidempään olen harrastanut, sitä paremmin olen oppinut sietämään kyllästymistä ja siitä seuraavaa epäonnistumisen tunnetta.
Oikeastaan silloin, kun lakkasin ostamasta jotain kokeiluun vain nähdäkseni, voisiko tämä olla minun juttuni, olen saanut päähäni uutta tilaa miettiä mitkä asiat minua innostavat ja mihin suuntaan haluaisin lähteä tekemistäni viemään. Nyt, kun olen onnistuneesti bujoillut jo useamman kuukauden apunani oikeastaan vain vesivärit, guassivärit ja kynät, koen olevani oikealla polulla. Ehkä se johtuu siitä, että olen löytänyt jonkun asian, jonka tiimoilta tekemistä riittää ja ideoita riittää loputtomasti. Tai ehkä se on seurausta loputtoman ylisuorittamisen taakse jättämisestä.
Sen kuitenkin tiedän, että inspiraatioblokkeja tulee edelleen. Saattaa mennä useampia päiviä tai viikkoja, kun ei tee mieli tarttua siveltimeen tai kynään. Silloin se epäonnistumisen tunne nostaa taas päätään. Olen kuitenkin tässä vuosien varrella oivaltanut, että yksi parhaista asioista mitä me kalenteriharrastajat voimme toisiltamme saada, on inspiraatio. Välillä, kun minun ei tee mieli tehdä itse mitään bullet journaliini, saatan viettää tuntikausia selaamalla Kalenterimania-ryhmää, Pinterestiä ja YouTubea. Huomaan nauttivani jo pelkästään siitä, että saan nähdä miten kanssaharrastajat tekevät asioita. Yhtäkkiä huomaankin jälleen pään olevan pullollaan ideoita ja sormet syyhyävät päästä maalien kimppuun.
Uusien asioiden opettelu ja pitkäjänteinen tekeminen ovat myös opettaneet minut sietämään paremmin omia epäonnistumisia. Aina ei suju, mutta maailma ei siihen kaadu. Tämäkin jo itsessään on pelastanut minut monelta turhautumiselta, sillä aiemmin nimenomaan epäonnistuminen on ollut yksi suuri syy siihen, miksi mikään ei enää tunnu hyvältä ja tekee mieli lopettaa.
Jos joskus käy niin, ettei muista inspiroituminenkaan auta, ei hätää. Kukaan ei tuomitse, jos ottaa aikaa ihan muille asioille. Kalenteriharrastuksessa hienoa on, että sitä voi toteuttaa täysin omalla tavalla ja täysin omaehtoisesti. Jos se tarkoittaa joskus sitä, ettei siihen kalenteriin koske kuukausiin, sekin on täysin ok. Peräänkuulutan jokaiselta armollisuutta itseä kohtaan tässäkin. Älä pakota itseäsi, älä syyllistä itseäsi. Muista, että teet tätä vain itseäsi varten.
Kesäisin terveisin
Carita
Minä olen se, joka elää adrenaliinilla, joka etsii ja janoaa seikkailuja, uusia kokemuksia, jännitystä vatsanpohjassa, huumaavaa iloa. Vaikka ja ehkäpä juuri siksi, että rakastan arkea haluan siihen jotain extraa. Varsinkin jos puhutaan asiasta jonka ylipäätään pitäisi ilahduttaa minua, en näe mitään syytä miksi pitäisi pakottaa itsensä tekemään jotain mitä en oikeasti halua tehdä. Kalenterimania on minulle yksi tapa nollata päätä, siirtää ajatukset pois huolista ja murheista, se on tapa rauhoittua ja istua alas. Tiedän että monilla ryhmäläisillä on periaate että samaa kalenteria on käytettävä vuosi. Tottakai se olisi unelma, kaikki yksissä kansissa. Tunnen kuitenkin itseni niin hyvin, että tiedän että minun on turha edes yrittää. Kalenterini menevät vaiheittain, samoin kuin muukin elämä. Välillä menee hyvin ja välillä huonosti. Ja yleensä kun menee huonosti, jää aiempi kalenterini sivuun ja siirryn seuraavaan.
