Avainsana: bujo

Inspiraationa kirjat ja lukeminen

Olen lapsesta asti rakastanut kirjoja. Koulun jälkeen istuin lähikirjastolla lukemassa siinä määrin, että luin läpi kaikki nuorten ja lasten osaston kirjat. Opettajien olikin joskus vaikea ymmärtää rakkauttani kirjoihin ja lukemisen määrää, koska sama innostus ei koskenut oppikirjoja missään määrin. Minun laukussa onkin kulkenut kirja niin kauan kuin voin muistaa. Nykyään tosin monesti äänikirjan muodossa. Ei siis ole ihme, että kirjat monessa muodossaan ovat iso osa myös kalenteri harrastusta.

Monella onkin varmasti listoja tai kirjahyllyjä piirrettynä bullet journaliin tai kalenteriin. Itsellä sellainen ei kuitenkaan toimi. Tämän vuoden tavoitteeksi otin lukea mahdollisimman monta kirjaa omasta hyllystä tai kirjastosta, sen sijaan että ostaisin uusia. Mikä antoi tekosyyn tarttua uudestaan myös niihin omiin suosikki kirjoihin.

Kuuntelen paljon äänikirjoja piirtäessä, koska se auttaa minua keskittymään. Sekä piirtämiseen, että kirjan tarinaan. Niinkin paljon, että pystyn vuosia myöhemmin muistamaan kuvaa katsoessa mitä olen kuunnellut sitä tehdessä. Vaikka itse aihe ei liittyisikään kirjaan. Valitettavasti välillä myös negatiivisessa mielessä. Karanteeni aikoina innostuin true crime kirjallisuudesta ja olen yhden bujoon tehdyn aukeaman pilannut itseltä lopullisesti sen vuoksi. Koska aina katsoessani kuvaa muistan kaiken sen raakuuden ja ahdistuksen mikä tuli kirjan tarinaa kuunnellessa. Onneksi päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy ja toivonkin että se välittyisi niistä myös muille. Ei välttämättä niinkään se tarina vaan se tunne.

Vaikka kahdesta ensimmäisestä kuvasta onkin helppo nähdä mikä kirja on toiminut inspiraation lähteenä. Ei sen aina tarvitse olla niin selkeää. Käytän paljon kalenterin sivuilla inspiroivia lauseita kirjoista ja myös itse kirjojen sivuja. Lukiessa ihan konkreettista kirjaa on toki hankalampi samalla piirtää, mutta joskus saatan pitää tauon luonnostellakseni pienen kuvan tai napatakseni ylös jonkun tietyn pätkän tekstistä. Yleensä kuitenkin laitan vaan post it lapun tai washin pätkän kulmaan ja palaan sivuun myöhemmin. Kuulun siihen joukkoon ihmisiä joka pitää melkein pyhäinhäväistyksenä kirjan sivujen taittamista tai lauseiden alleviivausta. Saati sitten marginaaleihin kirjoitusta.

Haaveenani onkin joku päivä kirjoittaa ja kuvittaa oma lasten kirja. Sen toteutumiseen asti saa riittää muiden tarinoiden kuvittaminen bujoon ja kalenteriin.

Katja

Kesken

”Maaliskuussa elämäni romahti. Itse romutin sen, sillä säikähdin sitä, millaiseksi olin muuttumassa. Työnsin kaiken ylimääräisen kaappiin, kirjaimellisesti. Olen rakentanut elämääni, minuuttani ja luottamusta uudelleen siitä lähtien. Eilen uskalsin hengittää ekan kerran normaalisti ja tunsin, kuinka toinen hengitti normaalisti.” Tämä on ote omasta postauksestani Kalenterimanian Facebook-ryhmästä.

Tiedättehän, kun aina välillä elämä vetää polvilleen. Polvilleen mennään kovaa ja korkealta ja useimmiten ihan yhtäkkiä. Elämä ei kysele, onko sulla nyt aikaa mennä polvilleen ja puhallella ruhjeita tulevat viikot, kuukaudet tai jopa vuodet, riippuen polvilleen vedon syystä. Toisinaan me itse aiheutamme tämän, omilla teoillamme, sanoillamme. Joskus tämä kytee pinnan alla vuosikausia ja silloin kun vähiten odotat, nurkan takaa se iskee. Syitähän on juuri niin monia, kuin meitä ihmisiäkin on. Työuupumus, ero, läheisen kuolema. Joskus elämä etenee niin vauhdikkaasti, että täytyy vain pidättää henkeä ja jatkaa matkaa, kunnes helpottaa. Lapsen syntymä, uuden työn aloitus tai vaikkapa uusi parisuhde.

Aina polvilleen meno ei onneksi ole negatiivinen asia tai negatiivisten tapahtumien siivittämä tilanne. Polvilleen mennään silkasta nöyryydestä ja onnestakin, kun jalat pettää alta. Kun elämä on parhaimmillaan ja kauneimmillaan, sitä on helpompi tarkastella lattianrajasta, silloin ei pääse kaatumaan niin helposti.

Oli tilanne mikä hyvänsä ja tapahtumasarja tilanteen takana kuinka pitkä ja monimutkainen vain, meille kaikille tulee välillä elämässä tilanteita, että aika ei riitä kaikkeen. Ihminen alkaa luontaisesti karsimaan elämästään asioita sitä mukaa, mikä on vähäpätöisin tai sellainen, minkä hyllyttämisestä ei ole pysyvää haittaa.

Parhaimmillaan bujoilu, kalenterin tuunailu jne. tuo vapautta arkeen, kun viikot ja päivät on helpompi hahmottaa paperilta, eikä mielessä epämääräisinä leijuvista lauseista tai hukkuneista post it -lapuista. Kalenterihommien syvin olemus on mielestäni nimenomaan siinä, että se antaa aikaa, vaikka myös vie sitä tuunailuvaiheessa. Mitä enemmän tuunailee, mitä tarkempi on, mitä enemmän haluaa tehdä itse, sitä enemmän aikaa siihen saa uppoamaan.

Kuten jo edellä mainitsin, elämä vetää aina välillä polvilleen. Ja kun niin käy, ei aikaa kalenterille välttämättä enää olekaan niin paljon, kuin haluaisi ja toivoisi. Sivuista ei välttämättä tule niin hienoja, kauniita ja sielua hiveleviä, kuin oli silloin kolme kuukautta sitten. Voi jäädä kokonaisia tyhjiä sivuja tai aukeamia, joissa on vain yksinäisiä pisteitä ja haalealla lyijärillä tehtyjä suunnitelmia. Kauniisti tuunatut sivut saattavat jäädä ilman merkintöjä ja budjetti kesken, vaikka kuinka ajattelit että tämä helpottaa elämää varmasti ja on huippujuttu. Koko kalenteri, bujo, younameit, voi alkaa ahdistaa niin paljon, että se on laitettava jemmaan, kuten allekirjoittaneen tapauksessa. Bujo keittiön pöydällä viesti minulle vain ja ainoastaan epäonnistumista ja keskeneräisyyttä. Etten ole tarpeeksi sitä tai tätä, kun en tuotakaan mokomaa saa täytettyä ja elämää järjestykseen. ”Elämää järjestykeen” oli se, mikä ravisteli sielusta asti. Oli aika alkaa tekemään asioita, eikä voivotella, jossitella ja pitäistellä.

Mietin kauan, mitä teen, kun bujoni oli jäänyt epämukavalla tavalla vaiheeseen tuolloin maaliskuussa. Sivut olivat valmiit ja jo tiedossa olleet menotkin sinne oli raapustettu. Vaan muuta ei ollut. Huhtikuun aloitussivut oli hahmoteltu lyijärillä. Pohdin, selasin Pinterestiä ja pohdin. Päätin jättää sivut sellaisenaan kuin ne olivat. Myös huhtikuun hahmotelmat. Ne ovat osa tätä vuotta ja vaikka kipeitä muistoja onkin, niin kipeistä tapahtumista ja muistoistahan sitä ihminen kasvaa. Haluan pitää ne siellä muistona siitä, milloin olin lähteä väärälle polulle ja miten kipeää teki, kun ymmärsin, etten ole sellainen ihminen kuin minulle on lähes puolet elämästäni uskoteltu ja mihin olen sokeasti itsekin uskonut. Se ihminen en ole minä, vaan joku, joksi minua salakavalasti yritettiin muuttaa. Tiedättehän, mihin rakkaus pystyy.

Rakkaus pystyy myös siihen, että se uskoo ja luottaa keskeneräiseen. Kukaan meistä ei ole kokonainen, ehjä tai valmis. Se joka niin uskoo ja luulee, on väärässä. Elämän ja ihmisten keskeneräisyys on kaunista ja sitä tulisi mielestäni vaalia enemmän. Mitä sitten, jos kalenterissasi on tyhjiä tai täyttämättömiä sivuja? Mitä sitten, jos joku kuukausi tai kokonainen ajanjakso jää tekemättä? Se kertoo eletystä elämästä, saavutuksista, tehdyistä virheliikkeistä ja onnistumisista. Sanotaan, ettei rahalla saa onnea. Sanoisinko, ettei myöskään omalle elämälleen hopeareunuksen piirtämisellä (kirjaimellisesti) saa onnea. Onni on keskeneräisyydessä ja siinä, että hyväksymme sen osaksi elämäämme.

Rakkaudella,
Riikka-Johanna