Marraskuun varjo laskeutuu harmaana kerälle käpertyneen ihmistä etäisesti muistuttavan hahmon ylle. Paksun peiton alta näkyy ainoastaan muutama hiustupsu ja paljaat varpaat. Käsi painaa kolmatta kertaa torkun pois ja mieli vaipuu unenomaiseen horrokseen. Samaan aikaan takaraivossa jyskyttää, on noustava, syötävä aamupala ja lähdettävä töihin. Niin se arki kulkee eteenpäin, vaikka mieli laahaa perässä.
Kiinnitin aamukahvia juodessa huomion siihen, että pihalla oli se sama harmaus, kun eilenkin. Pari päivää aiemmin huolto haki keinun pois pihasta. Enää en näe ikkunasta naapurin teiniä keinumassa. Viereisen talon edessä on edelleen ne viisi sähköpotkulautaa, jotka on olleet siinä jo viikon. Koskahan nekin haetaan pois?
Onneksi töissä voi työkaverille sanoa, että tänään on huono päivä ja se toteaa niin meillä kaikilla joskus. Heittää perään jotain hauskaa ja pian me nauramme yhdessä. Illalla töistä lähtiessä mummo halaa ja kehuu, miten mukava hoitaja olen. Tulee hyvä mieli ja taas selvittiin yhdestä päivästä.
Kaadan itselleni toisen kupin kahvia, vastaan jäsenille ryhmän offissa ja kerään eväät laukkuun. Rapusta ulos astuessa ensimmäinen pakkaspäivä osuu kasvoihin. Herään, on marraskuu ja minä matkalla töihin.
Hei ja tervetuloa tämänkertaisen ylläpidon haastepostauksen pariin. Tänään käynnistyneessä haastesarjassa aiheena on tekemisen vuosi, joka on kulkenut taustateemana koko vuodelle. Sovimme ylläpidossa yhteisen teeman vuodelle, jolla halusimme nostaa esiin konkreettista tekemistä jatkuvan uuden ostelun ja esittelyn sijaan.
Vuosi olisi voinut olla omalta osaltani parempi. Väliin on jäänyt paljon ryhmässä olleita haasteita, joihin olisi ollut kiva osallistua, jos tunteja vuorokaudessa olisi enemmän. Usein on käynyt niin, että haasteen tullessa vastaan aikaa sen tekemiseen ei sillä hetkellä ole ollut ja myöhemmin tähän palatakseni on se jo unohtunut.
Jo toista vuotta pääkalenterinani on toiminut Hobonichi Weeks ja ensimmäistä kertaa koko kuusivuotisen Kalenterimaniassa oloni aikana voin ylpeydellä sanoa kalenterin jokaisen viikon olevan täytetty. Ennen minulla oli pahana tapana kyllä täyttää viikot tarroilla, mutta siihen kalenterin käyttö sitten rajoittuikin. Nyt kuluneen vuoden aikana kalenteri on oikeasti ollut päivittäisessä käytössä. Weeks eli Hobitti on kulkenut mukanani töissä ja vapaalla vietämme yhdessä aikaa kahvilassa. Kotona kalenteria tulee katsottua päivittäin, vaikka mitään konkreettisia merkintöjä en siihen joka päivä tekisikään. Hobonichi Weeksin kanssa olen päässyt eroon paineesta, että kalenterin sivut repeytyvät tai kupruilevat. Jostain käsittämättömästä syystä Hobitissa pidän siitä, että sivuissa näkyy elämä ja tekeminen.
Bullet journalia olen varovaisesti yrittänyt keväästä saakka elvyttää esimerkiksi osallistumalla Aliisan joka toinen viikko ilmestyvään art journal haasteeseen. Tämänkin kanssa on yleensä käynyt niin, että muistan haasteen olemassaolon aina liian myöhään. Onneksi ryhmän hakutoiminnolla haasteisiin on mahdollisuus palata myöhemminkin. Olen huomannut itsessäni, että saa irti enemmän silloin kun en ota tekemisen kanssa paineita. Bujon kaivan yleensä esiin silloin, kun mieli tekee vain koristella jotain enkä halua tehdä kalenteria etukäteen.
Edelleen moni asia mitä kalenteriin tai askarteluun yleisesti tulee, on vielä opettelua. Omalta mukavuusalueelta poistumisesta harjoittelen vieläkin ja perfektionismi omaa tekemistään kohtaan on välillä edelleen hyvin voimakasta. Miksi omaa tekemistä on niin helppo arvostella ja katsoa kriittisin silmin, mutta toisen tehdessä omasta työstään niin, on heti puolustusasemissa?
