Rakas perjantaipäiväkirja,

päivät tuntuvat sulautuvan tällä hetkellä toisiinsa. Välillä tuntuu siltä, että käyn autopilotilla, enkä muista mitä tein edellisenä päivänä. Arki rullaa eteenpäin kaikesta huolimatta varsin tasaisesti ja samoilla urilla päivästä toiseen. Siinä on tiivistetysti, mitä minulle tällä hetkellä kuuluu.

Yleensä olen aamuvuoroissa eli autoni starttaa pihasta 5:25 ja aloitan vuoroni 6:05. Työpäiväni hujahtavat välillä vähän liian kovallakin vauhdilla, enkä edes muista milloin viimeksi olisin päässyt lähtemään töistä ajallaan. Olenkin huomioinut tämän tyttäremme hoitoajoissa, ja lähtökohtaisesti suuntaankin suoraan (välillä kiirehtien) töistä päiväkotiin ja siitä kotiin. Puolisoni on tähän saakka tehnyt enemmän iltapainotteista vuoroa, joten usein olemmekin kaksin iltaan saakka. Nyt uhmaiän saavuttaneen taaperon kanssa pelkästään vaatteiden päälle saamisesta on tullut tahtojen taistelua. Ja minun surkeat hermoni ovatkin saaneet viime aikoina reippaat määrät harjoitusta.

Vaikka arki tuntuu paikka paikoin suorittamiselta, tiedän, ettei tämäkään vaihe kestä ikuisuutta. Teemme sen, mihin pystymme, ja kaikki ylimääräinen on vain positiivista. Ehkä kohta saan askarrella yhdessä tyttäreni kanssa ilman tahtotaaperon kiukunpuuskia, kun joku tarra ei irronnutkaan helposti. Kohta saan ehkä ottaa kalenterin pöydän ääressä esille ilman, että pitää varoa pienten (ja sitäkin nopeampien) sormien nappaavan kynän tai repivän sivun. Mutta tällä hetkellä voin vain hengittää lapsen sotkiessa kaikki paikat vesiväreillään ja hengittää vähän lisää itkupotkuraivarien saapuessa, kun joudun ottamaan samaiset värit pois niiden eksyessä koko ajan naamaan tai suuhun useista kielloista huolimatta.

Oma aika on luonnollisesti tällaisen arjen keskellä kortilla ja sijoittuu yleensä iltayhdeksän paikkeille. Illalla en jaksa suurempia projekteja enää aloitella, jotta pääsen nukkumaan ajoissa. Olen kuitenkin yrittänyt pitää päivittäistä journalointia yllä mahdollisuuksien mukaan – tässäkin armollisuutta harjoitellen. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun tekstini on alkanut sillä, että olen harmitellut väliin jääneitä päiviä. Olen kuitenkin huomannut, että tämä rutiini on saanut iltojani rauhoitettua ja tämä yhdistettynä painopeittoon, on nukahtamiseni helpottanut huomattavasti aiemmasta tuntien pyörimisestä.

Armollisuutta ja hengittämistä harjoitellen, Laura.

P.S. Aikaisempiin perjantaipäiväkirjoihini pääset täältä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *