Searching for "ad/hd"

Perjantaipäiväkirja – Suvi

Heipparallaa ja mukavaa ensimmäistä maaliskuun 2023 perjantaita. Tänään on minun vuoroni aloittaa perjantaipäiväkirja. Taidan aloittaa koko setin palaamalla ajassa taaksepäin, kauas taaksepäin, vuoteen 2014.

Olin 19-vuotias, kun muutin omilleni lapsuudenkodistani. Olin myös 19-vuotias, kun sain AD/HD-diagnoosin. Kodinpitoni ja arkeni oli aika kyseenalaista pitkän aikaa. Olin selvinnyt lukion kolmen ällän taktiikalla (lukio lukematta läpi + meillä Alko lukuloma) ja jatkoin samaa rataa aikuiskoulutuksessa. Kouluvuosista jo ennen aikuisikää päällimmäinen muistoni on se, että kotiin raahauduttuani olin lopen uupunut ja nukuin usein ja pitkiä päiväunia, ymmärtämättä oikeastaan miksi olin niin pohjattoman väsynyt jatkuvasti. Ensimmäisessä omassa kodissa pyykit homehtuivat märkinä koneeseen ja tiskivuori keittiössä teki samoin. Minulla ei ollut juuri ollenkaan arjenhallintataitoja. Kouluun ja sovittuihin juttuihin menin usein myöhässä, joskus jopa ilmoitin itseni sairaaksi koska en päässyt ajoissa ylös sängystä.

Kalenterimaniaan löysin tieni vuodenvaihteessa 2016-2017 ja oikeastaan vasta siitä on alkanut hidas ja kuoppainen ylämäki tuolta kuvailemastani eittämättä homeisesta tilanteesta. Olen kyllä näennäisesti pitänyt kalenteria ja muistikirjoja ja -vihkoja, ainakin viikon tai pari päivää kerrallaan yhtä ja samaa, mutta sillä ei oikeastaan ole ollut mitään tekemistä arjen hallinnan kanssa. Koulut tuli kuitenkin käytyä alarimaa hipoen ja aloitin työelämän heti koulujen loputtua. Ehdin työskennellä niin kaupan kassalla, dementiaosastolla kuin trukkikuskinakin. Oikein mikään ei tuntunut oikeasti omalta jutulta, työpaikkoihin sopeutuminen oli vaikeaa ja kolme vuotta epäsäännöllisin työajoin trukkia ajettuani olin tullut siihen pisteeseen, että muutos oli tapahduttava tai (mielen)terveys olisi pettänyt minut täysin.

Menin nykyiselle työnantajalleni töihin päiväkotiin vuonna 2019. Työ päiväkodissa mahdollisti huomattavasti säännöllisemmän elämänrytmin ja arvaatteko mitä? Uskaltaisin sanoa, että vasta viimeiset kaksi vuotta olen alkanut saada kaikkea arjen mönjää ja massaa hallintaani. Eli oikeastaan oikeasta diagnoosista vasta yhdeksän vuoden kuluttua, nyt, voin sanoa, että hallitsen arkeni palasia paremmin kuin koskaan ennen. Olen ehtinyt olla lainopillisesti aikuinen kymmenen vuotta, ja vasta nyt uskallan sanoa, että olen Oikea Aikuinen. Olen ehtinyt tukahduttaa pahaa oloani tuhansien eurojen osamaksuostoksilla, sokerikoukulla, alkoholilla, you name it.

Vuonna 2021, 112-päivänä tein positiivisen raskaustestin. Se oli hurjaa, jännittävää aikaa. Se oli myös hetki, kun kaikki, siis ihan kaikki, piti laittaa ihan oikeasti mietintämyssyyn. Arki, kotiaskareet, rytmit. Kaikki. Koin jopa, ja koen välillä edelleen hirveää painetta äitiydestä siinä mielessä, että minun tulee ylläpitää ja pyörittää lapselleni turvallista rytmin siivittämää arkea. Jos jotain pelkäsin, niin siinä epäonnistumista. Halusin ennen kaikkea näyttää, etten ole sellainen luuseri, millaisen arkea olin siihen asti voinut puolihuolimattomasti elää.

Varsinainen kuntoutuminen otti kunnollisen käänteen reipas vuosi sitten, kun löysin vahingossa nettiä selaillessani OmaVäylä-kuntoutuksen. En ollut sellaisesta ennen kuullutkaan ja tosi monet psyykkisen puolen hoitokontaktit ovat olleetkin pätkittäisiä tai loppuneet puhki kuluneeseen ”Soita, jos jotain tulee”-fraasiin. Onni onnettomuuksissa, että kun Sointu – esikoiseni – oli ihan pieni ja isäni sairastui vakavasti, sain neuvolan kautta pysyvän hoitokontaktin terveyskeskukseen psykiatriselle sairaanhoitajalle ja sen rinnalla olen koko menneen vuoden käynyt kuntoutuksessa. Ehkä siinä on kolmen kombo, jolla voidaan todeta elämänlaatuni todella parantuneen: äitiys, sairaanhoitajan vastaanotto ja kuntoutus. Kuntoutuksessa olen huomannut monia asioita, jotka liittyvät nimenomaan AD/HD:hen ja todella, todella moni asia on auennut ihan eri lailla. Nyt tiedän, miksi pääosin nukuin aina koulun jälkeen. Nyt tiedän, miksi tiskit jäivät kokoajan pesemättä tai miksi pyykit homehtuivat koneeseen. Ja oikeastaan myös, miksi minulle on niin hyvin sopinut arki, jossa minä ja Sointu olemme käyneet kolme päivää viikossa töissä ja päiväkodissa sekä huilanneet loput päivät. Nyt elämme jälleen murrosaikaa, sillä perheemme kuopus saapuu näillä näppäimillä täydentämään – tai räjäyttämään – koko komeuden, se jää nähtäväksi.

Tänä päivänä en enää kutsuisi itseäni luuseriksi. Tänä päivänä kutsun itseäni Oikeaksi Aikuiseksi, joka on onnistunut luomaan työllä, taidolla, tuskalla, järjellä ja vähän tuurillakin ihan Oikean Arjen. Lupaan kirjoittaa siitä lisää seuraavalla vuorollani. Koen kuitenkin, että ilman tätä pohjustusta, en voi esitellä nykyisyyttäkään. Kuullaan siitä ensi kerralla!

Rakkaudella, Suvi

Tekemisen vuosi – Suvi

Moikka manialaiset! Tänään on mun vuoroni pohdiskella viimeisintä ylläpidon haastetta eli tekemisen vuotta. Kun tiesin postausvuoroni lähestyvän, huomasin pohdiskelevani aika paljon kulunutta vuotta Kalenterimaniassa. Makoilin esimerkiksi illalla nukkumaanmennessä sängyssä, ja pohdin miten vuosi on sujunut.

Harrastuksen parissa on ollut hiljaista. Enemmissä määrin se on harmittanut minua, mutta minkäs teet, kun elämä; työt, lapsi, uusi raskaus, lääkkeetön AD/HD-elämä ja niin edelleen tulee tielle. Alkuvuosi meni mainiosti Ajaston kansissa. Kesä toi tullessaan vähän rakoilua kalenterin olemassaolon muistamiseen ja heinäkuun tietämillä saimme tietää perheemme kasvavan! (Jotain tänä vuonna on siis tehty…)

Yht’äkkiä kalenteri alkoi täyttyä työvuorojen, -suunnitelmien, esikoisen menojen, omien AD/HD-valmennuksien yms. lisäksi myös vauvaan liittyvistä käynneistä ja nippelitiedoista, joten tila ja itseprintatut sivut alkoivat nopeasti loppua kesken. Menoja alkoi tulla myös sellaisten aikojen päähän, joihin valmistamani sivut eivät riittäneet. Ja sitten, koska tekemistä eli printtaamista, leikkaamista ja rei’ittämistä alkoi varjostaa pakko, se lopahti siihen.

Kuten jo taisin möläyttää, bongasin yhdellä alkusyksyisellä reissulla Søstrene Grenestä harmaakantisen, päiväämättömän kalenterin, johon muutin helpottuneena lisääntyneestä tilasta. Harakanvarpailla merkitsin päivämääriä ja kuukausia aina huhtikuun 2023 alkuun saakka ja ajattelin, että peittelee niitä rumimpia sitten tarroilla ajan kuluessa. Lisäsin kalenteriin liimattavan kynälenkin ja kokonaisuus hipoo täydellisyyttä käytössäni juuri nyt. En ole myöskään koko vuonna tehnyt kummempia hankintoja tuon muutaman euron kalenterin ja muutaman poispyyhittävän kynän lisäksi, eikä juuri mikään uutuus tai villityskään ole iskenyt minuun täydellä voimalla tänä vuonna.

Eli, todettakoon että konkreettista, hienoa ja hohdokasta tekemistä minulla ei ole tähän postaukseen teille niinkään läväyttää. Se, mitä on tapahtunut ja tehty, on tapahtunut ja tehty hiljaisuudessa ja rauhaksiin; minun on tarvinnut löytää lisää väyliä ja keinoja selviytyä ihmiselämästä sairauteni kanssa ja pitää pakkaa kasassa edes suurimmissa linjoissa. Kalenteri arjenhallinnan välineenä on alkanut todellakin muistuttaa sellaista. Eriväriset merkinnät kalenterin sivuilla eivät varsinaisesti hivo harmoniasilmää laisinkaan, mutta ovat helpottaneet hahmotusta senkin edestä. Ja sitä paitsi, isommat tilat ovat mahdollistaneet kyllä koristelunkin.

Eikä kalenteri edelleenkään ole elämässäni asioiden muistamisen tai elämän, edes etäisen, hallinnan tae.

Lahopäisin terveisin, teidän AD/HD-tätinne Suvi