Avainsana: AD/HD

Kirje vuodelle 2024 – Suvi

Jaahas.

Sillä sanalla aloitan, kun kysytään tulevan (jo kuluvan) vuoden fiiliksistä. Jaahas. Nyt eletään ”jo” helmikuuta, mikä tarkoittaa omalla kohdallani, että vuosi on toden teolla lähtenyt jo käyntiin. Henkilökohtaisessa elämässä asiat hakevat hieman uomiaan ja meidän perheen naisväki totuttelee taas osa-aikaisesti päiväkotiin; niin hoidokkeina kuin hoitajanakin. Mitään kummallista spektaakkelia en odota tältä vuodelta, ja oikeastaan jopa toivon kaikista eniten, että saattaisin elää tasaisen paksua ja harmaata arkea niin pitkään ja paljon kuin mahdollista. Soisin kaikkien läheisteni pysyvän terveenä, tai ainakin niin terveenä kuin mahdollista. Itselleni toivoisin yhä jatkuvaa kehittymistä ja edelleen kuntoutumista AD/HD:n kanssa, mutta myös armoa ja höllentämistä.

Tänä vuonna haluaisin löytää sisäistä rauhaa ja omaksua tunteen siitä, että minä olen minun elämäni ohjaimissa. Usein ajaudun tilaan, jossa elämä vie ja minä valun perässä. Nyt haluan saada fokuksen asetettua ja pidettyä siinä, että minun oman elämäni langat ovat minun käsissäni.

Mitä tähän kalenteriharrastukseen tulee, on varmasti eniten siunaus, että on haksahtanut tällaiseen lajiin. Kun muistettavia, tehtäviä ja tapahtuvia asioita sekä kaikkea muuta on yllin kyllin, on jo joku ajatus siitä, miten, mihin ja miksi merkataan jotkin asiat. Aion vakaasti pysyä Note Minissäni, mutta töihin olen ottanut ”työraamatuksi” ison viivoitetun muistivihon, jossa on jaoteltuna söpöillä tabeilla eri osiot. Ja totta tosiaan, löysät on otettu pois. Työelämään paluu toi tullessaan myös opintoja ja ehkä vähän sellaista toivottuakin ”rotia”, puhtia. Välillä päivät venyvät varmasti ympäripyöreiksi, mutta näiden päivien vastapainoksi on vielä onneksi enemmän vapaapäiviä, joina keskittyä palautumiseen ja oman pienen perheemme arkeen. On aikaa nähdä läheisiä, kahvitella ja herkutella. Toivon myös, että tämä vuosi elvyttäisi taas vähän Kalenterimanian miittiskeneä ja päästäisiin taas hipelöimään toistemme tinkelitankeleita ja kalentereita oikein olan takaa.

Joten hei, 2024, please be gentle!

Suvi

Perjantaipäiväkirja – Janita V.

Ajatella, että ylihuomenna on jouluaatto ja ihan pian saadaan hyvästellä tämä vuosi. Mitä kuluvaan vuoteen tulee; en saanut aikaiseksi viedä eteenpäin asiaa, josta heinäkuussa edellisessä päiväkirjapostauksessa kerroin. Tuntuu, että kesän jälkeen mielen päällä on ollut niin paljon muita asioita ettei aikaa minkäänlaisten ADHD-tutkimuksien aloittamiselle ole ollut. Kenties vuoden alusta voidaan palata tähän uudelleen.

Mitä vuoteen on sitten oikeastaan mahtunut? Aloitin keväällä saattohoidon täydennyskoulutuksen. Alkuun minusta tuntui, etten saanut koulutuksesta sitä mitä olin lähtenyt siltä hakemaan. Viikot ja kuukaudet kuluivat. Ajatus koulutukseen hakeutumisesta pysyi edelleen samana. Olinko todella tuhlannut puoli vuotta täysin turhaan? Kehittämistehtävän aiheen päättäminen takkusi ja tuntui, etten saa itsestäni mitään ulos. Miten ihmeessä saattohoitoa voisi kehittää. Mieleeni tuli ainoastaan todella mustalla huumorilla varustettuja ajatuksia, joita en kehtaa edes tässä teille avata. Viikkoja kului lisää ja lopulta se ihme tapahtui, että sain jotain konkreettista paperille saakka. Kehittämistehtävä tuli hyväksyttynä takaisin, vaikka juuri sen aiheessa olisi kyllä ollut kehittämisen varaa.

Tuli marras-joulukuun vaihde, näyttösuunnitelman kirjoittaminen ja taas päässä löi tyhjää. Mitään en opiskelussa inhoa niin paljon, kuin kirjallisia tehtäviä. Ihme tapahtui uudelleen ja sain suunnitelman ajoissa valmiiksi. Näyttöpäiviä oli tarkoitus olla kaksi, joiden aikana minun tuli osoittaa saattohoidon osaamiseni arvioijalleni. Koska hoitotyössä mitään ei voi täysin ennakoida, muuttui kahden päivän näyttö lopulta yksipäiväiseksi. Jotta asiat eivät olisi käyneet liian helpoksi sattui näyttöön suunnitellussa vuorossa useita muuttuvia tekijöitä. Työvuorosta kotiin päästyäni takki ja pää todella oli tyhjä. Ainoa ajatus oli epäusko siitä, että sain näytön lopulta suoritettua ja vielä täydellä arvosanalla. Tätä postausta teille kirjoittaessani olen aiemmin päivällä istunut koulutuksen päätösjuhlassa, saanut todistuksen ja jumalauta valmistunut. En luovuttanut kesken, vaikka mieli teki. Niin monen muuttuvan tekijän, oman motivaation puutteen ja aikaansaamattomuuden jälkeenkin saavutin kaiken tavoiteaikataulussa. Siitä jos jostain saan olla ylpeä.

Mitäkö tästä kaikesta sitten opin? Ainakin sen, että usko omaan osaamiseen, tietämykseen ja ammattitaitoon. Luota siihen, että vaikka päässä olisi edelleen ne 99 muuta kanavaa auki oot silti helvetin hyvä hoitaja.

-Janita V.