Avainsana: harrastus

Plannerväsymyksen selätystä

Bujoilun ja plannerharrastuksen aloitettuani kuvittelin, etten koskaan kyllästyisi harrastukseen, olisin yksi Kalenterimanian aktiivisimmista jäsenistä ja etsisin ja jakaisin inspiraatiota muille. Mutta kuinkas kävikään? Kevään kuluessa muut kiireet täyttivät päivät. Menimme mieheni kanssa naimisiin huhtikuussa, lisäksi mieltä painoivat tulevat pääsykokeet ja muutto. Tämän tekstin julkaisuhetkellä olenkin jo herännyt ja juonen tärisevin käsin ja pamppailevin sydämin aamukahviani kerraten hullun lailla pääsykoealueen viimeisiä tärppejä… Kaikki nämä elämän komponentit yhdessä saivat väsymään. Plannerikamat nököttivät pöydällä odotellen innokasta harrastajaa. Kalenterimanian ryhmä ei jaksanut innostaa, pikemminkin ahdistuin, kun muilla tuntui olevan intoa päällä, ja ajatuskin bujon suuremmasta koristelusta sai aikaan yökötysrefleksin. Niinpä omassa bujossa ei ollut viikkonäkymien lisäksi mitään ylimääräistä. Koska myöskään menemistä ja tekemistä muuton ja häiden lisäksi ei juurikaan ollut, en jaksanut nähdä vaivaa. Inspiraatio ja ilo harrastuksesta olivat lähteneet määrittämättömän pituiselle lomalle.

En tiedä, onko harrastusväsymysaihetta käsitelty enemmänkin Kalenterimanian jäsenpostauksissa tai muissa teksteissä, mutta koin tärkeäksi tarttua aiheeseen. Yhteisöllisyydellä on monia kasvoja – se vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta voi saada aikaan myös suorituspaineita. Jos inspiraatio on hukassa, toisten hienot aikaansaannokset voivatkin toimia käänteisesti, jolloin tekisi mieli polttaa roviolla kaikki, mitä on siihen mennessä ehtinyt hankkia. Sitten sain oivalluksen: voisiko jokin kevyempi bujon ja plannerin välimuoto sopia minulle? Jokin sellainen, mihin voin ajatusoksentaa juttuja miettimättä liikaa kuukausinäkymiä ja edetä päivä kerrallaan? Koska #maniaperhe on inspiroinut aikaisemminkin, päädyin tilaamaan Travelers Notebookin. Tämä ei itse asiassa ollut hetken mielijohde, vaan katseltuani muiden postauksia aiheesta päädyin itsekin tähän ratkaisuun. TN kulkee aina mukana, ja koska Vihkokaupasta löytyi mukavasti myös kahviteemaisia vihkoja, ostopäätös oli tehty.

Rakensin TN:n niin, että kalenteri kulkee ensimmäisenä, ja tämän jälkeen on kaksi vihkoa, joista toinen on omistettu luovuudelle, tulevaisuuden suunnittelulle sekä totta kai kirjoittamiselle ja itsereflektiollekin. Haluan blankopaperin kutsuvan minua laittamaan ideoita ylös ulkoasusta välittämättä. Inspiraation iskiessä vaikka kaupungilla ei välttämättä ole mukana kuin kynä ja vihko, jolloin tärkeintä on saada ajatus paperille nyt heti eikä vuoden 2100 15. päivä. Toinen vihkonen on omistettu mielenterveydelle. Tätä teemaa on käsitelty aikaisemminkin Kalenterimanian postauksissa, mutta tämänkään teeman tärkeyttä ei voi korostaa liikaa. Masennuksen ja muiden mielenterveyden haasteiden hallitsemisessa on tärkeää tunnistaa ja tarttua ajoissa hälyttäviin oireisiin, joten mikäpä olisikaan parempi tapa hoitaa itseään kuin kokonaan tälle aiheelle omistettu vihkonen?

TN:n rakentuessa huomasin löytäneeni uudelleen myös harrastuksen ilon. Bujo alkoi täyttyä, ja planneriakin tuli tuunattua ja vietyä eteenpäin. Kun ajatuksia sai laittaa vapaasti paperille ja antaa flow-tilan viedä, tuntui kuin kaikki suorituspaineet olisivat kadonneet. Hei, minähän teen tätä itselleni! Tämä oivallus sai myös aikaan intoa hoitaa kotia ja opiskella pääsykokeisiin, joten selkeästi into harrastusta kohtaan antaa lisää voimavaroja muunkin arjen hallintaan. Lisäksi tämä harrastus opettaa minua edelleenkin laittamaan elämän osa-alueita oikeisiin mittasuhteisiin. Joka tapauksessa harrastusväsymys on normaalia. Yhteisöstä vetäytyminen on ok, ja jos ei jaksa nähdä vaivaa bujoilun ja muiden juttujen eteen, sitten ei jaksa. Eihän harrastuksesta pidä tehdä pakkopullaa! Maniaperhe ja harrastus kyllä odottavat inspiraatiota, ja kun se iskee, fiilis ja into ovat kasvaneetkin eksponentiaalisesti. Toivotan jokaiselle maniaperheen jäsenelle ja Kalenterimanian blogin lukijalle ihanan helteistä kesän odotusta ja armollisuutta itselleen, jos harrastuksen sijaan vaikkapa takapihalla tai parvekkeella lötköttäminen silmät kiinni tuntuvat paremmalta vaihtoehdolta.

– Anna

Haaste: Mitä haluaisin vielä oppia?

Havahduin tällä viikolla siihen, että surffailin netin ihmeellisessä maailmassa ja eksyin tarroja vilkuilemaan. Aikani katseltuani mietin, että olisipa hieno juttu kun löytäisin tarroja, joissa olisi pärstän kuvia. Naamoja eri ilmeillä. Niitä voisi sitten viljellä sen mukaan miltä sinä päivänä tuntuu. Yllätyin itsekin. Siis naamoja? Niitä joilla on silmät ja suu? Niitä mitä olemme piirtäneet valtaosan elämästämme aina milloin mihinkin ja millä milloinkin. Ja nyt niiden pitäisi olla valmiina piirrettynä, leikattuna ja itseliimautuvina? Hei haloo. Siihen ralliin en lähde – pitää minunkin jotain vähän tehdä itse. Siispä piirtäminen ja kirjoituksieni kuvittaminen on se juttu minkä otin tähtäimeen tässä oppimishaasteessa.

Erityisen traagisen tästä tilanteesta tekee se, että olen ollut kuvataidekoulussa kuusi vuotta elämästäni. Pääsykokeissa Anna-Johanna ,9, oli luottavainen sillä tehtäväksi osoittautui auringonlaskun maalaaminen. ´Tämän mä osaan – mä pääsen niin sisään!` Ja Anna-Johanna pääsi. Kävi uskollisesti vuosikausia ja teki ties millaista teosta. Harrastukset alkaa ja ne myös loppuu kun elämäntilanteet muuttuu. Ihmettelen kuitenkin mihin se tekemisen palo hävisi. Into luoda ja kokeilla. Ylpeys siitä, että ´minä tein tämän – eikö oo hieno!´ Se oli joskus, mutta en tiedä missä se on nyt tämän 15 vuotta piilotellut. Saattoi käydä niin, että Anna-Johanna kasvoi aikuiseksi ja hänestä tuli perfektionisti, jonka tulee onnistua kaikessa ekalla yrittämällä ja jäljen tulee olla priimaa. Valitettavaa, mutta totta. Ei kuitenkaan lopullista – jos hän niin itse päättää. Näin hänen tulisi sanoa itselleen useimminkin.

Taide. Jos maalaat, piirrät, muotoilet tai veistät niin teet taidetta? Olet siis taiteellisesti lahjakas? Mitta-asteikkoa ei ole, koska työsi jälki on yksilöllinen ja kauneus on katsojan silmässä. Täytyy sanoa, että en ole koskaan kokenut olevani taiteellisesti lahjakas. Kaikki muut ovat, mutta en minä. Kuka sen on päättänyt? Minä, mutta miksi ihmeessä? Eikö voi tehdä ollenkaan jos ei koe itse olevansa taiteilija? Jos olenkin niin surkea piirtämään kuin kuvittelen niin eikö olisi hienoa kun tekemällä huomaisi, että se suunta todellakin on vain parempaan? Ajatus huvittaa minua. Vino pino vapaapäivänä tuhlattua paperia takassa, ettei kukaan näe, että antauduin tunteen vietäväksi ja aloin luomaan oikein olan takaa. Ja kaikesta siitä koetusta tunteenpalosta huolimatta siitä pilvestä ei tullut tarpeeksi pehmeän näköinen. Järjellä kun ajattelen niin osaan päättää, että alan toteuttaa hyväksi havaittua taktiikkaa: yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja tuli mitä tuli- mentaliteetilla mennään. Aion ottaa kynän käteen, vähän pensseliäkin ja katsoa mitä lähtee syntymään. Ehkä joskus kerron miten haasteen suorittaminen sujuu ja mitä olen matkan varrella huomannut.

Ihmettelen kuitenkin yhtä asiaa. Miten ihmisestä, joka rakastaa kaikkea kaunista ja esteettistä, tulee tällainen puusilmä? Sokea nimenomaan sille, mitä kaikkea oikeasti osaisi itse tehdä jos haluaisi tarpeeksi. Väitän, että siitä se on itselläni kiinni. Kun ei yritä niin ei voi epäonnistua. Epäonnistua missä? Vain itsehän minä tiedän millaisen tekeleestäni päässäni suunnittelin. Jos nyt aloitan niistä naamoista. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Päästä tulee suippo? Siinä tapauksessa piirrän sille suipon lakin – kyllä se pärjää. Niin pitäisi minunkin.

 

Luomisen iloa päiväänne!

-Anna-Johanna