Avainsana: kalenterirauha

Erjan matka kalenterimaanikoksi

Olen aina tykännyt toteuttaa itseäni luovalla tavalla ja olen aina tykännyt askartelusta. Näin kuitenkin hieman aikuisemmalla iällä en oikein tiennyt, kuinka voisin näitä kahta mieluisaa asiaa lähteä toteuttamaan ja hyödyntämään. Sitten kohtasin Kalenterimanian.

Mikäli oikein jaksan muistella, elettiin ehkä vuotta 2019 suurin piirtein, kun ensimmäistä kertaa kuulin kyseisestä ryhmästä. Ja kuten arvata ehkä jo saattaa, asia ei ihan täysin vielä auennut minun aivonystyröilleni. En muista tarkasti, joko tuolloin laitoin liittymispyynnön ryhmään, mutta vasta vuosi 2020 oli kokonaisuudessaan käännekohtana minulle. Aloitin silloin opiskelut ja tiesin tarvitsevani kalenteria! Toki puhelimestakin sellainen löytyi, mutta koska olen siinä(kin) asiassa hieman vanhanaikainen, en tahtonut jäädä pelkästään sen varaan.

Kulutin illat katsellen toinen toistaan upeampia kuvia kalentereista ja samalla pohdin, kuinka paljon mahdollisuuksia onkaan tehdä niistä juuri itsensä näköisiä. Googletin ja googletin erilaisia kalentereita, käytin siihenkin hommaan monia viikkoja. Tahdoin kerralla löytää itselleni juuri sen oikean, jota jaksaisin katsella päivittäin ja joka olisi juuri minun tarpeisiini sopiva. Eräänä päivänä sitten kolahti. Sopivan iso, väriltään kauniin beige, muistiinpanoille riittävästi tilaa. Katselin YouTubesta esittelyvideoita ja olin entistä varmempi päätöksestä – tämä kalenteri minun oli saatava.

Laitoin siis tilaukseen Sita Salmisen kalenterin. Ja voi pojat, koskaan eivät olleet päivät tuntuneet niin pitkältä, kuin odottaessani kalenteria postista! Kun sitten muutaman päivän kuluttua sain näppeihini tuon kauneuden, olin myyty. Ja juuri tuon kyseisen kalenterin ansiosta minun kalenterituunailuni sai alkaa. Kalenterimanian ryhmässä olin enemmänkin hiljainen sivustaseuraaja – ihailin ja huokailin itsekseni ja imin ideoita itseeni. Kuitenkin sitten vuonna 2021 innostus hieman laantui, vaikka olin jälleen ostanut uuden upean kalenterin. Tuntui siltä, ettei vuorokaudessa tunnit riittäneet mihinkään. Kävin koulua, kuljin harjoitteluissa ja samalla täytyi pyörittää arkea ja perhe-elämää. Vaikka tuolloin olisikin pitänyt aikatauluttaa menemisiään ja kirjoittaa niitä ylös, en silti saanut aikaiseksi aukaista kalenteria. Tuntui siltä, kuin minussa olisi ollut jokin lukko. Seurailin silti yhä muiden tuunailuja ja hehkutuksia mm. uusista herkullisista tarroista ja teipeistä, mutta en kokenut samanlaista syttymistä enää. Harmitti ja turhauttikin hieman kadonnut inspiraatio. Silittelin silloin tällöin kalenterini kantta ja samalla tein päätöksen antaa itselleni aikaa. Innostus kyllä palaisi, jos niin olisi tarkoitettu. En halunnut stressata asiaa ja ikään kuin unohdin koko jutun.

Sitten päästäänkin pikakelauksella vuoteen 2022 ja tähän hetkeen. Muutama kuukausi sitten minulle iski vähän ehkä yllättäenkin tunne, että tahtoisin käydä ajan kanssa läpi muiden kalenterimaanikoiden kuulumisia. Meni ilta jos toinenkin. Luin ja luin, ihastelin jälleen. Ja sieltä jostakin se tuttu ja turvallinen tunne alkoi hiipiä pintaan! Innostus ja inspiraatiota täynnä olevat ajatukset. Kuinka olinkaan kaivannut sitä tunnetta! Ja erityisesti kaikkia ihania tyyppejä, sekä vahvaa ryhmähenkeä. Tuskastelin kuitenkin jälleen, minkälaisen kalenterin hyppysiini tahtoisin tällä kertaa. Kyselin ongelmaani apuja ryhmän puolelta ja kaikkien vastauksien ansiosta tajusin, mikä olisi minun juttuni. Kaksi aiempaa kalenteriani olivat molemmat Sitan kalentereita ja niistä olin tykännyt kovin. Niiden parissa olin saavuttanut oman kalenterirauhani, joten loppujen lopuksi ratkaisu ongelmaani olikin hyvin selkeä. Joten tällä hetkellä pöydällä edessäni on kasa tarroja ja teippejä, sekä jälleen kerran yksi kaunokainen – hempeän keltainen, täynnä mahdollisuuksia ja rutkasti tilaa unelmille.

Mieli on ideoita tulvillaan, innostus joka päivä läsnä ja tämä rauhallisuus ja varmuus omaa kalenteria kohtaan… Korvaamatonta. -Erja

Kalenteriviidakossa ahdistuksen kanssa

Tiedätkö sen tunteen, kun oma rakas kalenteri aiheuttaa ahdistusta? Minä tiedän. Itse rakastuin ideaan kalentereista, kun olin ala-asteen toisella luokalla. Kalenteri oli musta rengasplanneri, jonka kannessa oli Star warsista tuttu Darth Maul. Tämä aarre oli mukana joka paikassa ja kirjoittelin sinne päiväkirjamaisesti päivien tapahtumia. Edelleen haaveilen tämän kalenterin löytyvän jostain vanhempien varaston laatikoista. Tämän rakkauden jälkeen sain uuden kalenterin joka vuosi, mutta ikävä kyllä ne jäivät aina jossain vaiheessa unohduksiin ja niiden pariin oli vaikea palata. Kadehdin aina niitä ihmisiä keillä kalenteri pysyi matkassa kannesta kanteen. Lapsena kotona kalenterit ovat olleet isossa osassa perheen arkea. Koko perheen yhteinen seinäkalenteri, mummoni joka vuotiset almanakat sään seurailuun (näitä on monilta vuosikymmeniltä edelleen tallessa!) sekä isäni iso työkalenteri oli aina eteisen pöydällä, jotta perheemme oli aina kartalla hänen aikatauluistaan. Jollain tavalla tunsin aina epäonnistumista oman kalenterini kanssa, koska perheen muut kalenterit käytettiin aina loppuun asti.

Nyt aikuisiällä minulla diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Oireina tähän on mm. pitkäkestoinen ja jatkuva ahdistuneisuus, pelko, keskittymisvaikeudet, levottomuus, sydämen tykytys sekä puristava tunne rinnassa. Olin puulla päähän lyöty, kun kuulin näiden olevan oireita eikä normaaleita tuntemuksia ja reaktioita asioihin. Opin yhdistämään näitä tunteita moniin elämäni tilanteisiin kuten myös omaan kalenteriharrastukseeni. Rakastan bullet journalin tekemistä, kun saan olla luova ja näpertää siitä juuri omaan tarkoitukseen sopivan, mutta se työn määrä ei sopinutkaan itselleni. Se tietynlainen paine saada tehtyä aukeamia ajallaan valmiiksi, sai ahdistuksen nostamaan päätään. Kamppailin myös sen kanssa, etten kokenut olevani tarpeeksi taitava ja vertailin tekemisiäni aivan liikaa muihin, mikä aiheutti lisää paineita. Bujosta alkoi aina jossain vaiheessa tulla väkinäistä ja pakotettua. Kun jäin jälkeen bujon tekemisessä, siihen oli entistä vaikeampi tarttua uudestaan. Mitä kauemmin bujo odotti koskemattomana sitä vaikeampi siihen oli tarttua ja ahdistus tästä vaan kasvoi. Lopulta paras ratkaisu ahdistuksen tunteisiin oli vaan antaa olla ja luovuttaa.

En silti pystynyt päästämään irti kalentereista vaikka tiesin, etten kykenisi käyttämään niitä paria kuukautta pidempään. Kokeilin vaikka minkälaisia kalentereita etsien itselleni sitä oikeaa. Kaapissani on laatikko täynnä kesken olevia kalentereita vuosien takaa. Nyt tänä vuonna kokeilin onneani Hobonichi weeksin kanssa ja pakko myöntää, että yhteinen matkamme on alkanut todella hyvin! Koen koon olevan juuri sopiva tähän tilanteeseeni tällä hetkellä. Helppo pitää mukana ja nopea koristella. En ole jäänyt jälkeen tämän kanssa vielä kertaakaan ja tuntuu, etten malta odottaa seuraavan viikon tekemistä. Hobonichi weeks on ensimmäinen kalenteri, joka ei ole nostanut oireita ahdistuneisuushäiriöstä pintaan ja koen löytäneeni itselleni sen oikean tälle vuodelle. Ensi vuonna sitten uudet kujeet ja tutkimukset siitä, mihin kalenteriin päädyn.

Matkani kalenteriviidakossa on ollut pitkä ja vihdoin tuntuu koko juttu taas omalta. On paljon vaikeuksia, joita en edes ymmärtänyt vielä pari vuotta sitten, mutta nyt kaikki on selkeää. Kannustan kaikkia kokeilemaan, jotta se oma täydellinen löytyy tähän hetkeen. Olen oppinut, ettei ole maailmanloppu jättää viikkoja välistä jos ei ole aikaa tai fiilistä tehdä. Se on täysin ok ja ei tarvitse ottaa stressiä tyhjistä sivuista. Nämä tyhjät sivut kertovat omalla tavallaan siitä eletystä hetkestä. Meitä on moneksi ja onneksi meillä on meidän yhteisö, jossa saamme paljon tukea ja voimme olla juuri tämmöisiä kuin ollaan.

-Janni