Avainsana: Oma aika

Armollisuuden opettelua

Minulla oli jo pitkään ollut tunne, että minulla ei ole mitään ideoita kalenterin tekoon. Sen myötä oli kadonnut motivaatiokin. Katselin kyllä paljon toisten tekemiä aukeamia Facebookissa ja itsekin halusin tehdä, mutta sitten tuli tunne, että en osaa, en jaksa, en pysty. Aina löytyi joku syy, että miksen voinut tehdä. Stressasin siitä, että kalenteriin jäi tyhjiä sivuja, olin merkinnyt sinne ainoastaan työvuorot, jos niitäkään. Kaiken tämän lisäksi, kun joskus sain jotain aikaiseksi kalenteriin, niin jos joku kehui sivujani, en pystynyt ottamaan palautetta vastaan. Tuli välittömästi sellainen olo, että nyt vaan yritetään minua jotenkin tsempata, vaikka ei tuo oikeasti tarkoita mitä sanoo, vaan oikeasti minun tekeleeni ovat ihan rumia ja surkeita.

Jotenkin tästä tunteesta oli päästävä eroon, koska askartelu ja kaikenlainen tuunaaminen on niin iso osa minua, että en halunnut antaa tuolle tunteelle nyt valtaa. Minun oli vaan pakko alkaa luottamaan itseeni ja uskottava myös muita. Jos joku kehuu jotain kalenterin sivuani hienoksi, miksi pitää heti ajatella jotain negatiivista. Tästä lähtien olen ylpeä kalenteristani ja sen sivuista! Ja jos joku joskus kehuu kalenteria, ennemminkin voin alkaa vähätellä tekelettäni, että tämä nyt on vaan tämmöistä pientä puuhastelua.

Välillä mietin, mistä ihmiset saavat aikaa askarteluun ja tuunailuun. Tuntuu, ettei omassa vuorokaudessa ole niin paljoa tunteja, mitä haluaisin. Mutta olen myös opetellut, että aina kun olen yksin kotona, käytän edes hetken askartelun parissa.

Ja jos minulla jatkossa jää tyhjiä sivuja kalenteriin, en stressaa siitä. Jos ei joskus jaksa tai ehdi, ei se ole maailmanloppu. Välillä voi vaan liimata pätkän washiteippiä sivulle, tai tarran tai pari ja sivu on valmis. Pitää olla armollinen itselleen ja tehdä omien voimavarojen mukaan tätä hommaa. Ei pidäkään olla tai yrittää olla samanlainen kuin muut. Jokaisella on oma tyylinsä ja tapansa tehdä. Ja mikä pitää minunkin muistaa, jokainen tekee omalla tyylillään. Jos joskus joku sivu menee omasta mielestä ihan pilalle, se ei välttämättä ole muiden mielestä sitä. Ja jos joku sivu menee pilalle, niin aina voi vetää vielä enemmän överiksi eli korostaa sitä pilalle mennyttä juttua. Muistetaan, että tämä on ihana harrastus, eikä sitä pidä tai kannata ottaa liian vakavasti.

-Armi

Pysähtyminen kiireen keskellä

Meillä kaikilla on varmasti kausia, kun arki painaa päälle ja tuntuu siltä, ettei riitä aika enää mihinkään niin sanotusti ylimääräiseen. Nyt syksyn tehdessä tuloaan huomaan, että se hetki on jälleen täällä. Töissä pitää kiirettä kesälomien jälkeen ja päivät tuntuvat olevan toinen toistaan pidempiä, vaikka samalla valon määrä vähenee kovaa vauhtia. Lisäksi neljän kuukauden ikäinen koiranpentu pitää huolen siitä, että vapaina hetkinäkin on taatusti jotain tekemistä (ihan oikeasti, tässähän pitäisi olla silmät selässä!)

Kiireen puskiessa päälle tulee aina hassusti ensimmäisenä nipistettyä lisää aikaa joko omien yöunien tai itselle tärkeiden asioiden kustannuksella. Tai niin minä yleensä olen tehnyt. Nyt kuitenkin päätin, että tällä kertaa tilanne saa luvan olla toinen. Olen viime aikoina löytänyt ryhmästä paljon inspiraatiota ja vaikka en välttämättä ehdikään antaa kalenteriharrastukselle ja muulle luovalle tekemiselle niin paljon aikaa kuin toivoisin, olen saanut paljon iloa muiden kuvista ja kirjoituksista. Olen nauttinut keskusteluista ihmisten kanssa ja ammentanut paljon hyvää mieltä tuosta yhteisöllisyydestä, joka ei katoa mihinkään, vaikka minä joskus olisinkin kiireisempi.

Olen koittanut löytää päiviini niitä pieniä hetkiä, jolloin keskityn ihan vain itseeni ja kalenteriini. Usein se on ollut lähinnä muutaman pienen merkinnän kirjoittamista tai lukutrackerin ruutujen värittämistä, mutta tuntunut silti tosi tärkeältä. Ne ovat sellaisia pieniä muistutuksia siitä, miten tärkeää on pitää kiinni itselleen merkityksillistä asioista, vaikka joskus arki koittaakin päättää toisin. Silloin sitä arkeakin jaksaa taas vähän paremmin, kun ei anna itsensä ihan kokonaan hukkua kiireeseen ja jatkuvaan hälinään.

Aiempiin kiirekausiin verrattuna olen siis nyt yrittänyt opetella pysähtymään. Välillä täytyy muistuttaa itseään (tai joku muu muistuttaa) hengittämään. Koenkin vahvasti, että ryhmässä ja sen meiningeissä mukana pysyminen on minulle eräänlaista hengittämistä. Siellä ja askartelun parissa vietetyt hetket, olivat ne välillä miten ohimeneviä tahansa, ovat iso osa minua ja sen osan haluan myös säilyttää kaikkina vuoden päivinä.

On tälläkin kolikolla sitä paitsi se positiivinen kääntöpuolikin. Kiireestä huolimatta rakastan syksyä ja olen usein luovimmillani juuri syksyisin, puhumattakaan siitä, että pian taas pääsee käpertymään lämpimiin villapaitoihin ja nauttimaan pimenevistä illoista kynttilänvalossa.

Lempeyttä ja pysähtymistä kaikkien arkeen,
Carita